APTEEKKARI.
Ken niin lujaan huutaa?
ROMEO.
Käy tänne, mies! — Näen, että olet köyhä;
Nuo neljäkymment' ota kultarahaa;
Tuo mulle myrkkyä, niin tuima annos,
Mi kaikkiin suoniin valuu niin, ett' oiti
Eloonsa kyllästynyt juoja kaatuu,
Ja ruumis hengen luotaan laukaisee
Niin raivosti, kuin sytytetty ruuti
Kamalan tykin suusta leimahtaa.
APTEEKKARI.
On mulla mointa snrmarohtoa,
Vaan myyjää laki uhkaa kuolemalla.
ROMEO.
Noin tyhjä, kurja oletko, ja pelkäät
Noin kuolemata? Poskias syö nälkä,
Rasitus, puute silmistäsi hiukuu,
Harteillas riippuu repaleinen köyhyys; —
Ei mailma ystäväs, ei mailman laki;
Tuo ota, laki riko, kurjuus heitä.
APTEEKKARI.
Puutteeni suostuu, vaan ei tahtoni.
ROMEO.
Ma puuttees maksan, enkä tahtoasi.
APTEEKKARI.
Tuo sekoittakaa juomahan, ja juokaa:
Ja vaikka kahdenkymmenenkin voima
Teill' ois, se heti tappaa.
ROMEO.
Tuossa kultas;
Pahempaa myrkkyä se sielulle
Ja inhass' elämässä murhaavampaa,
Kuin kurja neste tuo, jot' et saa myydä.
Ma sulle myrkyn myin, et sinä mulle.
Hyvästi! Osta ruokaa, syö ja kostu! —
Nyt rohto, eikä myrkky! Seuraa mua
Julian hautaan, siellä tarvis sua.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.