Huone erään senaattorin talossa.
(Senaattori tulee, paperi kädessä.)
SENAATTORI.
Tää viisituhat, — yhdeksän on Varron
Ja Isidorin saatava, — mun lisäks —
Siis viisikolmatta. — Näin hurjistella
Ja tuhlata! Ei kestä tuo, ei miten.
Jos kultaa kaipaat, mierolt' ota koira
Ja Timonille vie; se poikii kultaa.
Jos tahdot ratsustasi kaksikymment'
Upeempaa saada, vie se Timonille,
Niin oiti oiva ratsuja se varsoo.
Ei vartijata portilla, ei muuta
Kuin muuan hymysuu, mi sisään kutsuu
Kaikk' ohikulkijat. Ei, tää ei kestä;
Ei tässä järki varmaa pohjaa keksi.
Hoi, Caphis! Caphis!
(Caphis tulee.)
CAPHIS.
Mitä käskette?
SENAATTORI.
Käy vaippasi, ja Timonille riennä:
Kiristä saatavani; älä välty,
Jos estelee; äl' ällisty, jos sanoo:
"Terveiset herralles'" — näin heilutellen
Kädessään lakkiaan; — ei, virka hälle,
Ett' itse ahtaall' olen; velkojani
Hyvittää täytyy; määräaik' on mennyt,
Ja viipy tuo on luoton multa vienyt;
Rakastan häntä, kunnioitan häntä,
Mut sormestaan en päätäni voi antaa;
Pikainen tarve on; ei verukkeet,
Ei kiertelevät sanat mua auta,
Ei, rahat oiti käteen. Mene matkaan,
Ja näytä oikein tuiman tuimaa naamaa,
Kuin karhu ainakin; näet, pelkään, että,
Jos joka sulka omaan pannaan siipeen,
Vain alaston on linnunpoika Timon,
Vaikk' ylväs on kuin Phoenix nyt. Pois matkaan!
CAPHIS.
Ma menen, herra.
SENAATTORI.
Ma menen, herra? Velkakirjat mukaan,
Ja hoksaa päivänmäärä.
CAPHIS.
Kyllä.
SENAATTORI.
Mene!
(Menevät.)