1 MUUKALAINEN.
En itse
Timonilt' ole koskaan mitään saanut,
En hänen hyvyyksiään maistanutkaan,
Ett' olla voisin ystävä. Mut vannon:
Sen miehen jalouden ja ylvään kunnon
Ja kunniakkaan vaelluksen tähden,
Jos puutteessaan hän kääntynyt ois minuun.
Omani kaiken alttiiks oisin pannut
Ja hälle paluuttanut osan parhaan;
Niin hellin hänen sydäntään. Mut huomaan:
Ei muodissa nyt ole sääliväisyys,
Kun omantunnon polkee itsekkäisyys.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Semproniuksen talossa.
(Sempronius ja muuan Timonin palvelijoista tulevat.)
SEMPRONIUS.
Miks minua hän kiusaa? Onhan muita:
Hänt' auttaa voisi Lucius tai Lucullus;
Ja rikas mies on nyt Ventidiuskin,
Jonk' osti vankeudesta hän. Nuo kaikki
Hyvänsä hältä saivat.
PALVELIJA.
Näitä kyllä
On koiteltu, mut ne on valhekultaa:
He kiellon antoivat.
SEMPRONIUS.
Kuin? Kiellon hälle?
Ventidius ja Lucullus kiellon hälle?
Ja nytkö minuun turvaa? Kolme? Hm!
Vähääpä älyä ja ystävyyttä
Se todistaa. Mua viimeisenä käyttää!
Kuin lääkärit, on ystävät jo kolmin
Hylänneet hänet; mun nyt pitää auttaa!
Se mua loukkaa! häneen oikein suutun,
Kun näin mua huonoksii. En näe syytä,
Miks ei hän ensin minuun kääntynyt:
Min' olen, toden totta ensimmäinen,
Jok' olen hältä antimia saanut;
Nyt niinkö kurjaks luulee mun, ett' aion
Viimeinen olla kiitoksessa? Enkä;
Näin oisin muille naurun aineena
Ja ylhäisissä narrin nimen saisin.
Ei, ensikädess' oisin kolminkerroin
Sen summan antanut, vain hellyydestä,
Niin hälle hyvää suon. Nyt kotiin vain,
Ja muiden kieltoon tämä vastuu liitä:
Ei solvaajalle multa rahaa riitä.
(Menee.)
PALVELIJA. Verratonta! Hänen armonsa on oikein kunnon konna. Paholainen ei tiennyt, mitä teki, kun teki ihmisen ovelaksi; hän sen kautta joutui itse petinkoon; enkä voi muuta luulla, kuin että ihminen konnuuksillaan vihdoin tekee hänestä puhtaan. Kuinka kauniisti tuokin herra ponnisteli näyttääkseen rumalta! Tavoittelee hurskautta, tehdäkseen kirotun töitä, aivan niiden tapaan, jotka kiihkeästä, palavasta uskoninnosta tahtoisivat tuleen sytyttää kokonaiset valtakunnat.[5]
Niin tuonkin ovela on ystävyys,
Timonin viime toivo. Kaikki pettää,
Pait jumalat. Nyt ystävätkin kettää.
Ovetkin, jotk' ei moneen kestivuoteen
Lukossa olleet, nyt on teljettävät,
Vain omaa isäntäänsä suojellakseen.
Niin päättyy aulius: ken rahojaan
Ei kaita voi, se kaitkoon huonettaan![6]