2 PALVELIJA.
Niinkuin selin käännyt
Sa toveriisi, jonka hautaan laskit,
Niin onnen haudalta nyt suosikitkin
Pois hiipi, valhevalans' antain hälle
Kuin tyhjän kukkaron; hän itse, raukka,
Kuin ilmain varaan jäänyt kerjäläinen,
Köyhyydessä ja vierottuna kulkee,
Kuin herja, yksin. — Lisää kumppaneita.
(Toisia palvelijoita tulee.)
FLAVIUS.
Hävinneen talon särkynyttä kamaa!
3 PALVELIJA.
Sydämmell' yhä Timonin on puku,
Sen näen silmistänne. Tovereita
Siis ollaan vielä murheen palkoissakin.
Sai laiva vuodon, ja me, laivamiehet,
Nyt, seisten kannell' uppoovalla, kuullaan
Melua tyrskyn; tähän ilmamereen
Hajoomme kaikki.
FLAVIUS.
Ystävät, nyt teille
Ja'an viime roponi. Miss' yhdytäänkin,
Timonin tähden tovereita ollaan.
Ja päätä pudistellen sanokaamme,
Kuin hautaan soittain isäntämme onnen:
"Parempaa näimme". Hiukan kullekin.
(Antaa heille rahaa.)
Ei, kaikkein kädet! Vaikka puuttehessa,
Surusta rikkaat ollaan erotessa.
(Syleilevät toisiaan. Palvelijat menevät.)
Mink' armottoman tuhon tuo se loisto!
Ken tahtoisikaan saada rikkautta,
Jos herjaa vain se tuo ja surkeutta?
Ken olla onnen pilkkana? Tai elää
Vain ystävyyden unelmissa? Nähdä
Komean loistonsa vain maalattuna
Kuin ystävien kaunisteltu joukko?
Ah, herra parka! Sydämmes sun sorti!
Sun hyvyys tappoi! Kumma veren vietti,
Kun liika hyvyyskin on suurin synti!
Ken puolinkaan noin hyvä olla voi,
Jumalten tunnus tuo jos tuhon toi?
Oi, rakas herra, —
Siunattu, tullaksesi kirotuksi,
Ja rikas köyhtyäkses, — varat suuret
Nyt raskain tuskas on. Ah, oiva herraa!
Raivossaan heitti hylky-ystäväinsä
Pesänkin kiittämättömän.[10] Ei hällä
Nyt hengenpidett', ei sen hankkijaa.
Jälestä käyn ja olinpaikkans' etsin.
Niin hyvin, kuin vain voin, hänt' auttaa koitan;
Jos kultaa saan, niin talouttaan hoidan.
(Menee.)
Kolmas kohtaus
Metsä.
(Timon tulee.)
TIMON.
Oi, aurinko, sa siunauksen lähde,
Utuja mädänneitä ime maasta
Ja siskos radall' ilma myrkytä!
Samaisen kohdun kaksoisveljeksille,
Joill' yksi melkein siitto on ja synty
Ja asunto, jaa osat erilaiset,
Niin paremp' ivaa huonompaa; näet, luonto,
Jot' ahtaa kaikki kurjuus, onnen suuruutt'
Ei kestä, polkematta luontoa.
Tuo nosta kerjääjä, tää herra sorra,
Niin syntykunnian saa kerjäläinen
Ja senaattori perinnäisen herjan.
Ruoasta toisen veljen kyljet paisuu,
Nälästä toinen laihtuu. Ken, ken tohtii
Mies olla puolestaan ja sanoa:
"Tuo tuoss' on imartaja". Jos on yksi,
Niin ovat kaikki; ylempätään aina
Alempi nuolee; kultaist' älliötä
Kumartaa oppi viisas. Kaikk' on kierää;
Ei kirotuissa meissä muuta suoraa
Kuin suora konnuus. Inhotut siis olkaa
Kaikk' ihmistungot, juhlat, seurapiirit!
Vertaistaan Timon vihaa, itseäänkin.
Tuho ihmissuvulle! — Maa, anna juurta!
(Kaivaa.)
Ken sinust' etsii parempaa, sen kitaan
Vihaisin myrkkys vala. — Mitä? Kultaa?
Keltaista kiiltokultaa? Jumalani,
En tyhjää pyynnyt! Juurta, kirkkaat taivaat!
Tuo tuota, niin on musta valkoinen,
Ruma kaunis, huono hyvä, vanha nuori,
Pelokas urhoollinen, halpa jalo.[11]
Jumalat, miksi tätä, miksi tätä?
Tää pappinnekin viehtää alttarilta,
Pään alta potevalta patjan riistää.
Tää orja keltainen se pyhät liitot
Sitoo ja purkaa, siunaa kirotut,
Jumaltaa kupansyömät, varkait' auttaa
Ja heidät kunniaan ja arvoon nostaa
Senaattorien rinnalle; niin, tämä
Se pidellynkin lesken jälleen naittaa,
Ja sen, jot' inhat haavasairaalatkin
Kuoten kammoo, höystää se ja maustaa
Kevätkukkaseksi. Kirottu sa kuona,
Sa ihmiskunnan katuluuska, joka
Kapinaan kansat nostat, maahan jälleen,
Se paikkas on! —
(Marssi kuuluu etäältä.)
Haa, rumpu! — Vaikka elät,
Sun hautaan toki; karkaat, valtarosvo,
Kun luuvaloinen herras ei voi seista; —
Ei, hiukan käsirahaksi.
(Pidättää omalle varalleen vähän kultaa.)