APEMANTUS.
Peto!
TIMON.
Orja!
APEMANTUS.
Sammakko!
TIMON.
Konna, konna, konna!
(Apemantus peräytyy, ikäänkuin aiheessa lähteä.)
Tää viekas maailma mua inhottaa;
Muu siin' ei miellytä kuin täysin puute.
Siis, Timon, hautasi nyt oiti kaiva!
Siin' uinu, missä meren kevyt vaahto
Päivittäin hautakumpuasi huuhtoo.
Ja hautakivehesi piirrä tää:
Minuss' ilkkuu kuolo muiden elämää.
(Katselee kultaa.)
Sa, armas kuningasten murhaaja!
Isän ja pojan kallis sovun rikko!
Hymenin puhtaan vuoteen kirkas ryöttä!
Urhakka Mars! Sa pulska, vehmas, kaunis,
Kosio ikinuori, jonka hehku
Dianan helman pyhät lumet sulaa!
Näkyvä jumala, jok' yhteen juotat
Mahdottomat ja suukkosille laitat!
Sa puhut kaikin kielin kaikkein mieleen!
Sydänten koitinkivi! Oletappa,
Ett' ihminen, tuo orjas, kapinoi,
Ja moiseen tuhotaistoon aja kaikki,
Ett' eläimet saa maailmassa vallan!
APEMANTUS.
No niin! Mut ensin minä tahdon kuolla.
Kullastas kerron; kohta ympärilläs
On tungos.
TIMON.
Minun?
APEMANTUS.
Sinun.
TIMON.
Käänny pois!
Eläös tyytyvänä kurjuuteesi!
Noin elä kauan, ja noin kuole! —
(Apemantus poistuu.)
Vapaa! —
Viel' ihmislajia? — Syö, ja inhoo heitä!
(Varkaita tulee.)
1 VARAS. Mistä hän olisi tuon kullan saanut? Varmaankin joku vaivainen säästö, joku tähteelle jäänyt rippunen. Kullan puute ja ystäväin luopumus, nehän ne hänet saattoivat tähän synkkämielisyyteen.