TIMON.
Niin, kuulette sen mairetta, ja näette
Sen juonet, tunnette sen pattotyöt,
Te sitä rakastatte, ruokitte,
Povessa sitä kannatte, mut, tietkää,
Se täys' on konna.
MAALARI.
Minä, hyvä herra,
En moista tunne.
RUNOILIJA.
Enkä minä.
TIMON.
Nähkääs,
Rakastan teitä: multa saatte kultaa;
Pois vain nuo konnat pankaa seurastanne.
Survaiskaa, hirttäkää, loakkoon syöskää,
Ne surmatkaa jos miten; tulkaa sitten
Mun tyköni, niin saatte kultaa kyllin.
MOLEMMAT.
Nimittäkää ne, että tuntisimme.
TIMON.
Sinä tuonne, sinä tänne, — kaks vain yhteen!
Vaikk' erillään on kumpikin ja yksin,
Niin kummankin on seurass' aika konna.
(Maalarille.) Jos siinä, missä seisot, katu' ei konnaa,
Tuot' älä lähesty. — (Runoilijalle.) Jos tahdot olla
Miss' on vain yksi konna, vältä tuota. —
Pois! Tääll' on kultaa; haitte kultaa, orjat.
Kas, tässä palkka työstäsi: pois täältä!
Sa, kullankeittäjä, tee kultaa tuosta!
Kirotut koirat, hiiteen!
(Menee, ajaen heitä edellään, lyöden ja piesten.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Flavius ja kaksi senaattoria tulee.)
FLAVIUS.
Koette turhaan häntä puhutella:
Niin itseens' on hän sulkeunut, ett' ei
Hänt' ykskään ihmishaamu, pait hän itse,
Voi lähestyä.