(Titus tulee, kädessä nuolia, joiden kärkeen on kiinnitetty kirjeitä. Hänen kanssaan Marcus, nuori Lucius ja muita sukulaisia.)
TITUS.
Tule, tule, Marcus; — tässä paikka, langot —
No, poika, näytä amputaitoasi:
Vain tarkkaan tähtää, niin käy määrään nuoli.
Terras Astraea reliquit:
Muistathan, Marcus: pakeni ja meni!
Työaseet esiin! Teidän, langot, tulee
Hapaanne heittää, meret pohjustaa;
Vedestä ehkä hänet löydätte;
Ei, — siell' ei oikeutt' enempää kuin maalla! —
Te, Publius ja Sempronius, toimeen käykää:
Kuokalla kaivakaa ja lapiolla,
Maan sisus-uumenihin tunkekaa
Ja, tultuanne Pluton valtakuntaan,
Tää pyyntökirja hälle antakaa
Ja sanokaa, ett' oikeutt', apua
Andronicus hält' anoo, vanhus, jolta
Sydämmen särki kiittämätön Rooma. —
Ah, Rooma! Niin, tein onnettomaks sun,
Kun kansan äänet siirsin tuohon mieheen,
Jok' ilkeästi nyt mua kiduttaa. —
No, menkää, kaikki huolell' urkkikaa,
Hakekaa tarkkaan kaikki sotalaivat;
On keisar' ehkä hänet laivaan vienyt;
Mene ja mangu sitten oikeutta!
MARCUS.
Oi, Publius, eikö surullista nähdä
Jaloa setääs häiriössä noin?
PUBLIUS.
Siks onkin meidän pyhä tehtävämme
Hänt' öin ja päivin tarkkaan vaalia
Ja lempeästi oikkujansa noutaa.
Siks kunnes aika hellän avun tuo.
MARCUS.
Ei, tuohon suruun apua ei ole.
Sotaiseen kostoliittoon goottein kanssa!
Ja koston saakoon kiittämätön Rooma,
Ja palkan Saturninus-petturi!
TITUS.
No, Publius? No, hyvät herrat? Mitä,
Te joko hänet tapasitte?
PUBLIUS.
Emme;
Mut Pluto teille lupaa, että Koston
Te saatte tuonesta, jos tahdotte.
Niin paljon tehtävää on Oikeudella
Zeun luona taivaassa ja muuallakin,
Ett' teidän täytyy hetki odottaa.
TITUS.
On väärin noin mua viivykkeillä syöttää.
Palavaan järveen itse sukellan
Ja kantapäistä hänet sieltä nostan.
Olemme pensait', eikä setripuita,
Ei suuriluisia kuin kyklopit,
Mut rautaa, Marcus, selkäranka rautaa; —
Vaikk' eihän tätä tuskaa selkä kestä!
Ja kosk' ei maasta eikä manalasta
Saa oikeutta, niin taivaan jumalia
Me pyydämme, ett' alas Oikeuden
He lähettävät kostoks tuskillemme.
Nyt toimeen! Sinä, Marcus, ammut hyvin.
(Jakaa heille nuolia.)
Ad Jovem, sulle tuo; — tää ad Apollinem; —
Ad Martem, se on itseäni varten; —
Tuo Pallaan on; — tuo Hermeen; — tuo on, Cajus,
Saturnuksen, ei Saturninuksen:
Sehän ois suoraan tuuleen ampumista. —
Nyt, poika! — Ammu, Marcus, kun ma käsken.
Se totta tepsii, minkä kirjoitin;
Ei jäänyt ykskään jumal' anomatta.
MARCUS.
Te kaikki nuolet hoviin ampukaa:
Näin korskaa keisaria kidutamme.
TITUS.
Nyt jouset jänteen! (Ampuvat.) Bravo, Lucius-poika!
Juur' Neitseen kohtuun: Pallaalle se anna!