(Surmaa Saturninuksen. Suuri hälinä syntyy. Kansa joutuu
hämmennyksiin ja hajaantuu. Marcus, Lucius ja heidän
pnoluelaisensa nousevat Tituksen asunnon portaille.)
MARCUS.
Apeat miehet, Rooman kansalaiset,
Revityt melskeessä kuin lintuparvi,
Jonk' ärjysäät ja myrskyt hajoittaa,
Opastaa minun suokaa, miten koota
Tuo hajavilja yhdeks sitomeksi,
Rikotut luut taas liittää yhdeks rungoks,
Jott' itseään ei Rooma tuhoisi,
Tuo, jota mahtivallat kumartavat,
Häpeäll' itseään ei lopettaisi
Kuin mikä toivoton ja halpa orja.
Mut jos nää rypyt, ajan hallan merkit,
Nää kypsän älyn taatut todisteet,
Teit' ei saa sanojani tarkkaamaan,
(Luciukselle.)
Puhu sinä, Rooman kallis ystävä,
Kuin ennen esi-isämme,[11] kun kertoi
Hän juhla-äänell' lemmensairaan Didon
Surevaan korvaan julmaa tarinaa
Tulipalo-yöstä, jolloin kreikkalaiset
Priamukselta Troian viekastivat.
Sano, kuka Sinon lumos korvamme,
Ken toi sen turmakoneen, joka iski
Sisäisen sodan haavan meidän Troiaan. —
Ei teräst' ole, piitä sydämmeni;
Suurt' en voi suruani ilmi tuoda:
Sanani kyyneltulva upottaisi
Ja särkis äänen silloin, kun sen pitäis
Enimmin teitä liikuttaa ja saada
Teiss' ystävyyden sääli heräämään.
Täss' sodanpäämies on, hän puhukoon,
Niin sydämmenne sykähtää ja itkee.
LUCIUS.
Siis, jalot kuulijani, tietäkää:
Nuo konnat, Chiron ja Demetrius,
He keisarimme veljen murhasivat,
He raiskasivat sisaremme, heidän
Teostaan veljemmekin mestattiin,
Isämme kyyneleitä ilkasteltiin
Ja halvoin juonin hältä vietiin käsi,
Jok' oli Rooman taistot taistellut
Ja hautaan laittanut sen vihamiehet.
Minutkin tylyst' ajettihin maasta,
Sulettiin portit, itkein mieroon syöstiin
Apua viholliselt' etsimään;
Nuo vihans' upottaen kyyneliini,
Mun syliins' ystävänä sulkivat.
Minä, se hyljeksitty, verelläni
Kotini onnen suojasin, pois työnsin
Sen sydämmestä vihamiehen miekan
Ja omaan poveeni sen kärjen käänsin.
En ole kerskuri, sen tiedätte,
Mut mykät arpani ne todistavat
Ett' oikea on puheeni ja tosi.
Mut vait! Ma liiaks siirryn aineesta
Katalaan omaan kehuun. Anteeks suokaa;
Kell' ystävää ei ole, kehuu itse.
MARCUS.
Nyt mull' on puheen vuoro. Tämä lapsi
Se Tamoran on kohdun hedelmä,
Isänä jumalaton maurilainen,
Tuo kaikkein näiden tuskain alkusyy.
Tituksen taloss' on se konna; hän voi
Sanani todistaa. Nyt päättäkää,
Oliko Tituksella syytä kostaa
Noin mahdoton ja sietämätön loukkaus,
Suurempi kuin mit' ihmisluonto kestää.
Totuuden kuulitte; mit' arvelette?
Väärinkö teimme? Sen jos näytätte,
Niin me, Andronicusten kurja jäännös,
Sijalta tältä, missä seisomme,
Käsikkäin alas suin päin syöksymme
Ja murskaks lyömme päämme kallioon,
Näin tehden äkkilopun suvustamme.
Puhukaa, roomalaiset! Tahdotteko,
Niin heti tapahtuva on se teko.
AEMILIUS.
Ei, tule alas kunnon roomalainen,
Kädestä tuoden meidän keisaria,
Lucius-keisaria; koko kansa,
Sen tiedän, siihen antaa suostuntansa.
MARCUS.
Terveeksi, Lucius, Rooman keisari!
(Palvelijalle.)
Tituksen surutaloon mene sinä
Ja tänne tuo se mauri-pakana:
Hän hirvittävään verikuolemaan
On tuomittava häijyst' elämästään. —
(Lucius ynnä muut astuvat alaa.)
Eläköön Lucius, Rooman suuri valtias!
LUCIUS.
Suur' kiitos teille! Hallita niin soisin,
Ett' onnen rikot ehjäks tehdä voisin.
Mut, ystävät, nyt hetken loma vain:
Minulle luonto määrää raskaan toimen. —
Pois syrjään kaikki! — Sinä, setä, tule,
Tomulle tälle murheen kyynel suo. —
Tuoss' sulle lämmin suukko kylmiin huuliin,
(Suutelee Titusta.)
Tuoss' surun pisar otsaan veriseen, —
Se poikas viimeinen on lemmenlahja!
MARCUS.
Suukosta suukko, kyynel kyyneleestä
Tuoss' ota muistoks Marcus-veljeltäsi!
Vaikk' oisi ääretön ja määrätön
Tää kyynelvelka, kaikki suorittaisin.
LUCIUS.
Tule, poika, tule; opi meistä, mitä
On sulaa kyyneliin. Sua vaaris lempi,
Sua usein hypitti hän polvellaan,
Povellaan nukutti ja uneen lauloi,
Ja monta kertoi sulle tarinaa
Sun lapsen mielellesi otollista.
Siis lapsen hellyydellä pieni tilkka
Hänelle pikku-lähteestäsi suo;
Niin säästää hellä luonto: ystäväin
Surussa tulee käydä käsikkäin.
Nyt hyvästele häntä haudan poveen;
Tee tehtäväsi: sano jäähyväiset!
POIKA.
Oi, vaari, vaari! Oi, jos minä oisin
Nyt kuolleena, ja sinä eläisit! —
Hyvä jumala! En puhua ma voi:
Tukahdun itkuuni, jos suuni avaan.