TIISA. Ei, aimollinen herrani; vaan pyöräyttäkää sävel kielenne päästä, kiepauttakaa sen mukaan jalkojanne, muljauttakaa silmiänne ja taivastelkaa, huokailkaa toinen sävel ja laulakaa toinen, toisinaan kurkun kautta, niinkuin lainoisitte lempeä, lemmestä laulaessanne; toisinaan nenän kautta, ikäänkuin nuuskisitte lempeä, lemmen lemun tunteissanne; hattu katoksena silmäinne puodinoven päällä, ja käsivarret ristissä ohuen ihokkaanne yllä, niinkuin kanilla paistinvartaassa, tai kädet taskussa, niinkuin miehellä vanhassa kuvassa.[3] Mutta älkää liian kauan vetäkö samaa nuottia, vaan kiekkis ja matkaan! Se on verratonta, se on omintakeista, se kiehtoo turhankainot tyttölapset, jotka muutenkin olisivat kiehdottavissa; se tekee sen huomatuksi mieheksi — huomaatteko? — joka enimmin on heihin ihastunut.
ARMADO. Millä olet sinä tuon kokemuksen ostanut?
TIISA. Tarkkaavaisuuden penningillä.
ARMADO. Mut voi, mut voi! —
TIISA. — "jo keppihepo unhottui."[4]
ARMADO. Sanotko sinä armastani keppihevoseksi?
TIISA. En, herra; keppihevonen on vain vikuri varsa, mutta teidän armaanne luultavasti palkkajuhta. Mutta oletteko unohtanut armaanne?
ARMADO. Melkeinpä olisin.
TIISA. Huolimaton oppilas! Teidän tulee oppia hänet ulkoa.
ARMADO. Ulkoa ja sisältä, poikaseni.