VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kulma samaa puistoa.
(Holofernes, Nathanael ja Pöllö tulevat.)
HOLOFERNES. Satis qvod sufficit.
NATHANAEL. Kiitän jumalaa teistä, herra. Teidän pöytäpakinanne olivat teräviä ja sisältörikkaita; huvittavia, olematta naurettavia, älykkäitä, olematta teeskenneltyjä, rohkeita, olematta omahyväisiä, uutukaisia, olematta siltä vääräoppisia. Keskustelin tänä quondam päivänä erään kuninkaan seuralaisen kanssa, jonka arvo, nimi eli nimitys on Don Adriano de Armado.
HOLOFERNES. Novi hominem tamqvam te. Hänen huumorinsa on lennokas, puhetapa peremptorinen, kieli lipeä, silmä kunnianhimoinen, käynti majesteetillinen ja koko yleiskäytös turhamainen, naurettava ja pöyhkeä. Hän on liian keimeä, liian konstaileva, liian teeskennelty, liian eriskummainen, ikäänkuin liian ulkomaalaistunut, jos niin saan sanoa.
NATHANAEL. Sangen erinomainen ja valittu epitetum.
(Ottaa esiin muistikirjansa.)
HOLOFERNES. Hän venytteleepi puheliaisuutensa rihmaa hienommaksi kuin hänen todistelunsa säie sallii. Minä inhoan tuollaisia fanaattisia fantasmeja, tuollaisia epäseurallisia, turhantarkkoja apinoita, tuollaisia oikeinkirjoituksen rääkkääjiä, jotka sanovat "nuo", kun pitäisi sanoa "nuot"; "ne", kun pitäisi ääntää "net" — n, e, t, eikä n, e; jotka tavaavat "selän", eikä "seljän"; "lukia" sine j, eikä "lukija" cum j; "punainen" on "punanen", "haaksi" vocatur "haahti", "taakse" abbreviatur "taa". Semmoinen on inhoittavaa — tai niinkuin hän sanoisi: inhottavaa — siitä sukeltaa esiin insania — ne intelligis; domine? — mielettömyys, hupsuus.
NATHANAEL. Laus deo, bone intelligo.