Kehittyneelle kaukonäkevälle salatieteilijälle on jälleensyntymisoppi selviö, jolle hän ei kaipaa järjestelmällisiä todisteluja. Sen avulla ryhtyy hän ratkaisemaan pulmallista kysymystä ihmisen elämästä ja kuolemasta. Se tehtävä on hänelle sitäkin helpompi, kun hänen avautunut sielunsilmänsä näkee ihmisen eri ruumiit ja niiden merkityksen ihmiselle. Kuolema, joka ennen niin kaameana näytti uhkaavan katkaista kaiken tajuavan elämän, on nyt kadottanut pelottavaisuutensa, kun silmä voi erottaa elämän loppumattoman jatkuvaisuuden. Itse kuoleman tapahtuma ei näytä sen erikoisemmalta kuin hetki, jolloin uupunut työntekijä laskee väsyneen ruumiinsa lepoon, ottaakseen sen taas seuraavana aamuna työaseeksi uuden päivän toimintaan. Erotus on vaan siinä, että kuoleman uneen nukkuvan yö on verrannollisesti pitempi, ja että siitä heräävä ihmislapsi ei tyydy enää vanhaan kuluneeseen ruumiiseen vaan rakentaa itselleen uuden. Näet kumpaisessakin tilassa, niin unitilassa kuin kuolemassakin, jättää ihminen fyysillisen ja eetteriruumiinsa niitä vastaavilla tasoilla vallitsevien voimien huostaan, samalla kuin ihminen itse hienommissa ruumiissansa asustaa näitä hienompia ruumiita vastaavissa tajuntatiloissa. Tavallisen unen jälkeen, jolloin fyysillinen ruumis on virkistynyt uusien ponnistusten varalle, ottaa ihminen asuntonsa siihen uudelleen, käyttääkseen sitä työhönsä fyysillisellä tasolla, mutta kuolemassa jättää ihminen fyysillisen ruumiinsa kokonaan, sillä vanhuudesta heikontuneena, tautien ja syntien seurausten turmelemana, se ei enää kelpaa ihmisen työaseeksi. Tällöin sen aineosat jäävät hajaantumaan fyysillisen tason ainevarastoon.
Hetken aikaa fyysillisestä ruumiista erottuaan viipyy ihminen, eetteriruumiiseen verhoutuneena, fyysillisen ruumiinsa läheisyydessä, mutta kun hän on senkin yltään riisunut, niin on hän täydelleen jättänyt fyysillisen tason ja astunut siihen maailmaan, jota ahtaammassa merkityksessä kutsutaan haudantakaiseksi maailmaksi eli astralimaailmaksi.
Tässä olotilassa käyttää ihminen sitä ruumistaan, jonka opimme tuntemaan astraliruumiin nimellä. Ihmisellä on jälellä vielä kaikki entiset tunteensa ja viettinsä, kuten konsanaankin hänen maailmassa eläessään, kumminkin sillä erotuksella, että ne nyt esiintyvät monta vertaa palavampina ja tulisempina, kun niiden väreilyä ei ole enää ehkäisemässä ihmisen karkeampi-aineiset ruumiit. Ihmisen tunne-elämän laatu, sen vietteiden ja pyyteiden voimakkuus ja karkeus, ovat ne tekijät, jotka määräävät, minkälaiseksi ihmisen elämä tässä astralimaailmassa muodostuu. Jos vietit ovat kovin alhaiset ja eläimelliset, niin voidaan täydellä syyllä semmoisen henkilön olotilaa astralimaailmassa kuvata helvettien räikeillä ja kauhistuttavilla väreillä, sillä julmempaa olomuotoa tuskin voidaan ajatella kuin himojen kiihkoisten tulien palo. Ei ole näet enää tilaisuutta niiden tyydyttämiseen sillä karkealla tavalla, jolla ihminen oli oppinut niistä nauttimaan fyysillisessä ruumiissa eläessään. Mutta kaiken sen kurjuuden ja pimeyden ohella, jota tämmöinenkin tila tarjoo, voidaan myöskin siellä nähdä päivänpaistetta, mikä syntyy niiden jalojen lähettiläiden läsnäolosta, jotka työskentelevät tässä himojen piirissä. He ovat "astuneet alas helvettiin", ollakseen opettajina näille onnettomille, jotka eivät vielä ole oppineet alkeellisempia perusteita hyvän kaidalla polulla, ja kuinka mahdottomalta tuo työ näyttäneekin, niin tuskinpa löytyy himoa, jonka voima ei vaimenisi heidän rakkautensa lauhduttavasta kasteesta tässä himojen kiirastulessa.
Sitä mukaa kuin sielu puhdistuu ja kirkastuu, sitä mukaa vaihtuvat myöskin hänen astraliset verhonsa ja hänen on vähitellen mahdollista kohoutua korkeampiin tajuntamahdollisuuksiin astralimaailman valoisimmille seuduille, joille jo heijastuu taivasmaailman kirkkaus siksi kuulakkana, että useat pitävät tätä tilaa sinä taivaana, jota he ennen ajatuksissaan unelmoivat. Todellinen taivasmaailma on kumminkin vasta niinkutsutulla ajatustasolla, puhtaassa aatteen maailmassa, missä himoilla ei ole jalansijaa. Siksipä ihmisen ennen sinne pääsöänsä on vielä kerran "kuoltava" s.o. riisuttava yltänsä astraliruumiin puku, joka estää hänen nousuaan taivaallisen kirkkauden ihanaan asuinsijaan. Hienoon älyruumiiseensa vetäytyneenä astuu ihminen sitten todelliseen taivasmaailmaan, jonka kuvaaminen käy yli kaiken mahdollisen maisen kuvaamiskyvyn. Siellä kaikki ne hyveet, joita ihminen maaelämänsä aikana ajatteli ja harjotti, tulevat esille ja puhkeavat täyteen kukoistukseensa, niinkuin nupussaan oleva kukka nopeasti avautuu, odoteltuaan kauan auringon lämmittäviä säteitä.
Tiedäthän, että kukka sitä varten avaa kupunsa auringolle, että sen säteet vuodattaisivat elinvoiman uuden henkäyksen siemenen idulle, joka piilee kukan hennoimpien ja kauneimpien terälehtien alla. Niin on ihmisenkin laita: sen kauneimman verhon, taivasmaailman älyruumiin verhon alla on se säilyttänyt siemenensä sitä uutta muotoa varten, jossa hänen on tehtävä uusi yritys fyysillisessä maailmassa onnistuakseen voitollisemmin ponnistuksissaan kuin edellisellä kerralla. Hän vei muassaan tämän ihmismuodon idun aurinkoiseen taivasmaailmaan, jotta se kypsyisi elinvoimaiseksi uutta kylvöä varten.
Tätä kypsynyttä ihmismuodon siementä kutsutaan salatieteellisissä teoksissa nimellä älyruumis. Siihen verhoutuneena astuu ihminen maan luomakunnan Herruuden eteen — Korkeimman istuimen juurelle polvistuu ihminen, huulillansa rukous: "Oi Herra, kun tästä ihanuuden asuinsijasta katson maailmaa, näen uuden kuvan heijastuvan aineen ihmeelliseen mereen. — Se kuva onkin minun oma varjoni, uuden personallisuuteni heijastus. Salli Herra minun ruumistua uudelleen, sillä näen, että minun tuleva ruumistukseni on vievä minut suurempaa täydellisyyttä kohden, — jolloin olen kelvollisempi olemaan huoneesi asujamena kuin mitä nyt olen."
Jos ihminen syyruumiinsa tajuntamaailmassa edelleen kyselee, mikä on sitten itse ihminen, niin saa hän vastauksen, valtavan näyn muodossa. Hänet ympäröi ihmeellisin valon kirkkaus mitä eristetty tajunta koskaan voi ajatella ja hän ymmärtää, että hänen on sallittu välähdykseltä nähdä heijastus meidän aurinkokuntamme Jumaluuden Herraudesta. Sen suunnaton valorikkaus tekee hänelle mahdottomaksi ryhtyä tavalla tai toisella määrittelemään tämän Olennon suhteita, ja ainoa, minkä hän voi tajuta, on se, että hän itse on yksi säde tuossa kirkkaudessa. Mutta polttavampana kuin koskaan ennen palaa yhä hänen hengessään kysymys, johon hän ei ole saanut vastausta, ja totuuden jano pakottaa hänet yhä vain tunkeutumaan korkeammalle löytääksensä Tiedon. Kuta lähemmäksi Jumaluutta hän näin nousee, sitä enemmän haihtuu hänen ympäriltään harha, vihdoin häämöittää hänelle Tiedon säilytysaarre itse Jumaluuden Herrauden Sydämellä. Ja kun uskalias ihmislapsi astuu sinne — niin haihtuu hänen tajunnastaan viimeinen mainen vaippa, ja hänen uppoutuessaan Jumaluuteen kuuluu hänen huuliltansa sanat: Tat tvam asi — Minä olen Hän.