Seuraavassa esityksessä koetan esiintuoda seikkoja, joiden nojalla voidaan ottaa ratkaistavaksi, josko tuo alkuperäinen materialistinen väite enää meidän aikanamme pitää paikkaansa edes havainnollisenkaan tutkimuksen valossa.
Uusimmat tieteelliset tutkimukset ovat jo saavuttaneet siksi suuria tuloksia kokiessaan saada näitä silmälle näkymättömiä ihmisruumiin osia näkyviin myöskin tavalliselle ihmiselle, joka ei ole vähintäkään kaukonäköinen, että useat tiedemiehet pitävät asian melkein jo ratkaistuna. Lienee siksi tarpeen erikoisesti kosketella niitä asianhaaroja, joilla nämä merkilliset saavutukset ovat havainnolliselle tieteelle hankitut. Etualalla esiintyvät silloin niinkutsutut hypnotiset ja somnambuliset ilmiöt, joilla eniten ovat kokeilleet ranskalaiset Salpetrièren ja Nancyn koulukunnat.
Nimitykset hypnotismi ja somnambulismi johtuvat kreikkalaisista ja latinalaisista sanoista hypnos ja somnus, jotka merkitsevät uni, ja ihminen, joka on hypnotisoitu tai somnambulisti, on silloin jonkinmoisessa unitilassa, jolloin hänen elimistössään ilmenee ilmiöitä aivan erikoista laatua. Näyttää, kuin kokeiltavasta henkilöstä olisi joko osittain tai kokonaan karkottunut pois sen entinen asuja. Kokeiltava ei näet tässä tilassa enää voi itsenäisesti tahtoa, tuntea tai toimia, — mitkä ovat inhimillisen yksilön pääominaisuudet — vaan kaikki hänen elinilmauksensa ovat toisen ihmisen vallassa ja käytettävinä. Tätä ilmiötä semmoisenaan voitaisiin pitää jonakin hetkellisenä vitaliteetti-häiriönä, sairaalloisena ilmiönä, ellei olisi samalla kertaa todettu, että tuo tahtova, tunteva ja toimiva kyky, poistuessaan kokeessa olevasta ihmisestä, voi esiintyä ulkopuolella ihmistä, tavalla, joka edellyttää, että jokin aineosa on näiden kykyjen keralla poistunut ihmisruumiista. Kun siis huomattiin, että tämän ruumiista ulonneen aineen mukana poistuivat myöskin ne elonilmaukset, jotka oli pidetty sielulliseen toimintaan kuuluvina, niin alkoi näyttää jo hyvin todennäköiseltä, etteivät sielulliset ilmiöt kuuluisikaan fyysilliseen solutoimintaan. Varma oli ainakin se seikka, että sielulliset tunne- ja tahto-ilmiöt. voivat syntyä ja ilmetä ulkopuolella ihmisruumiin orgaanista solukoneistoa.
Kun näistä saavutuksista alettiin julkisesti puhua ja pohtia, niin hajautui materialististen empiristien joukko kahteen leiriin. Kävi selville, että samanlainen ahdasmielisyys, joka vallitsee kirkollisissa piireissä kaikkea vapaampaa, dogmatisista kahleista irtautunutta ajattelutapaa kohtaan, oli vallalla myöskin vanhoillisissa tieteellisissä piireissä. Oman aikakauden saavutuksia oli siihen määrin arvotettu ja kunnioitettu, ettei uskottu enää kehityksen mahdollisuuksiin uusilla ennen polkemattomilla urilla. Siksipä niiden tutkijoiden, jotka uskalsivat astua rintamaan raivaamaan laajempaa tietoa ihmisestä kuin minkä tavallinen ammattitieteilijöiden joukkue oli hyväksynyt, täytyi taistella kuumaa ottelua niiden tutkimuksien puolesta, jotka he monien aikojen pitkällä ja vaivalloisella työllä olivat löytäneet. Usein he jättivät oman personallisuutensa maalitauluksi, johon heidän vastustajansa saivat ampua vapaasti vihaiset syytöstensä nuolet. Näin ovat he voineet säästää löytämänsä totuudet jälkimaailmalle, joka ehkä paremmin arvoittaisi niitä, kuin heidän aikalaisensa. Täten voi myös ymmärtää, miksi aikaisempia tämän suunnan miehiä, kuten Paracelsusta, St. Germainea, Cagliostroa ja Mesmeriä on syytetty ja vieläkin syytetään petoksista, taikuudesta ja tiesi mistä. Nykyisten tiedemiesten on usein täytynyt ristiä näiden edelläkävijöiden keksinnöt uudella nimellä, jotta ei maailmalle näkyisi niin suurelta se vääryys, jota aikoinaan on osotettu noille salattujen tieteiden rohkeille esitaistelijoille. Uusi nimitys haihduttaa myöskin ennakkoluuloiselta asian pohtimisen. Niin on animalinen magnetismi eli mesmerismi uudempana aikana saanut hypnotismin nimen, ja vaikkei sen ilmiöitä enää kenkään niihin perehtynyt tiedemies epäile, niin ovat useat sen tutkijat vielä meidän päivinämmekin saaneet olla rintamassa asiaa puolustamassa tietämättömän joukon edessä. Niinpä Reichenbach ja englantilainen Braid ainoastaan muutamia vuosikymmeniä sitten saivat otella monta kiivasta taistelua, ennenkuin heidän väittämillensä ihmisruumiista ulkoneville "oodillisille" virtauksille annettiin tieteellinen tunnustus.
Näiden oodillisten virtausten havaitsemisella on nähtävästi suuri yhteys niiden ilmiöiden kanssa, joita myöhemmin tehtiin Salpetrièressä, Parisissa. Reichenbach itse tekee selkoa havainnostaan jokseenkin seuraavaan tapaan:
"Viekää tarkka-aistinen pimeään, niin hän selittää heti näkevänsä teidät. Kiinnittäkää hänen huomionsa käsiinne, niin ne ensin häämöittävät heikosti kuin harmaa savu, sitten ne näyttävät muodostavan varjokuvan heikosti valaistulla taustalla, lopuksi näkyvät sormet selvään omalla valollaan, ja joka sormella näyttää olevan valoisa pidennys, joka voi olla yhtä pitkä kuin itse sormi.
"Kun ensi hämmästys tästä valo-ominaisuudesta, joka on ollut tuntematon näihin aikoihin saakka, on haihtunut ja tahdotte ohjata kokeiltavanne huomion näiden valoilmiöiden yksityisseikkoihin, kuulette te hänen kenties sanovan uudestaan hämmästyneenä, että valot eri puolilla eivät olekaan samanlaiset; että oikeasta kädestä lähtee sinertävä ja taas vasemmasta kädestä keltasen-punainen ja siis heleämpi valo kuin edellinen; että sama ero on olemassa jalkoihin nähden; että koko ruumiinne oikea sivu on vihertävä, siis tummempi kuin vasen sivu, jonka keltaisenpunainen valo loistaa kirkkaammin."
Tämän saman ilmiön ovat kokeiluillaan todentaneet Deleuze Durville ja Pietarin lääketieteellisen institutin jäsen N. Jodko, jonka on onnistunut sitä paitse valokuvata näitä valoilmiöitä eli valunnoksia yli 1500 eri tapausta.
Tohtori Luys kokeili Charitéssa erään tarkkanäköisen kanssa, joka oli saavuttanut kyvyn nähdä päivänkin valossa noita yllämainituita ihmisruumiista lähteviä valunnoksia, ja samoinkuin Jodko on Luys'kin valokuvannut erityisen menetelmän mukaan näitä valunnoksia ja yrittämättä erikoisemmin määritellä niiden luontoa sanoo:
"Sanalla sanoen voimme tieteellisesti todeta magnetisoijan fluidumin, jota Reichenbach kutsuu nimellä Od, Barety nimellä neurillinen voima. Me voimme osottaa tämän erityisen fluidumin olemassaolon, fluidumin, joka näyttää olevan yksi elämän oleellisia ilmestysmuotoja."