AINIKKI (hämmästyen):
Enhän ilmoisna ikänä tietänynnä, tuntenunna, — eikä Kauko kertonunna, — — rakkautta tuommoiseksi. (Kiihtyen.) Tunnen vain tulisen vaiston, kiehuvan metisen mahlan suonissani sylkkyävän, kiehtomalla kiihotellen luontihin elämän uuden.
Vieras tuolle tuntehelle vaikeroiva ventomieli, vieras turha vietin kammo, kun on luonnolla luvassa meille aito-antimina onnen malja olkapäille!…
(Menee akkunan luokse ja katselee ulos.)
Kas kun tässä kiistelemme vaikka ilta yöhön käynyt, päivän kehrä kiertänynnä kaidan Kaukoniemen taakse helmahan veden sinisen!
Hiljennyt on metsän äänet, laulurastaan kaiholaulut, tauonnut käen kukunta.
Aika meidänkin on mennä, vierähdellä vuotehelle sammalhienolle somalle, terhetärten tuudittavaks' unen maiden uumenihin.
(Laittautuu levolle, istuu hetkisen vuoteella sivellän polviansa.)
Kuinka jäykkä onkaan jalka,
pohe, polvi, paisununna
jahdannasta, juoksennasta
koko tän keväisen päivän.
(Painautuu vuoteelle. Äänettömyys.)
(Hetken kuluttua äidilleen):
Etkö ehdi jo emokin
unen maille marjaisille?
ÄITI (joka Ainikin valmistelnjen aikana on noussut laverilta astelee hitaasti akkunan luo, sulkea luukuu, käy sieltä ovelle, sulkien senkin, menee sitten lieden äärelle ja työntää palamattoman kekäleen pätkän hiillokseen, joka vielä leimahtaa ilmiliekkiin):