Eipä lapsi äidin mieltä tunne, suurta tunnettansa! Sille ei suo lohdutusta sanat jääksi jähmettyneet, puhe kylmä, pilkallinen.
Jo mä keksin kertomasi, aavistin asian juuret, ennenkuin esikko ehti riistäytyä rinnoiltani, yli kynnyksen kavuta.
Vikansa valittamasi näin jo pienestä pitäen, vainusin pesuvesissä, — — — kuulin alla kurkihirren, setvin seinän vierustalla, — — tuntiessa tuskan piston syvällä sydänverissä…
En mä silti häntä syytä, vaikeroitse virheitänsä, joista ma osan omistan, — — (tuskallisesti) — — mitkä maistoi maidostani kahmi kohtuni veristä.
(Toivehikkaampana.)
Muut kun häntä moitti, laittoi, vikojansa viskeskeli kaiken kansan nähtäville, minä synnit, erhetykset, omikseni ottamalla kätkin kätköhön syvälle sydämeni sintsilöihin, hautoakseni hyviksi — — — — puuttehet pahanimiset, himot, vietit, hillittömät, tuskani tulessa pyhän, — — hyveen maire marjasiksi.
Kypsyneiksi joutuneina poimia ne poialleni oisin varmasti osannut, sekä laatia ravinnon nälkäiselle sielullensa.
Kun ei voimat sinne saakka minun raukan riittänynnä, mielelläni oisin nähnyt koito poikani kotona, vailla niitä vaivojansa, joita tuopi tullessansa elo maalla vierahalla, mannuilla matalan mielen, vietin tuulten viskomana nautinnon meren selällä…
Jos ois' ollut auttajaksi, oisin seurannut salassa oppahana oivallisna, taakan painon taittajana, ollut varjo päivän hehkun, virkistäjänä vilussa, — — — — osalta oman vikani, viipymättä viljemmälti — — miedontanut katkeruutta pilkkamaljojen mausta.
Tapa tää on rakkauden, jot' ei tunne tyttö nuori.