Joutsen nuori, valkosiipi, kaula hiukan kaartununna, veti purtta purjehitta, säde päivän ohjaksina, kuolaimina kuunsakara.
Pursi laskihe läheltä lähemmäksi rantuetta, josta päässyt en poloinen askeletta ottamahan, väistymään vähintäkänä…
Jalka juuttui rantuelle aallon harjan huuhdeltavaks', silmä kiintyi kiinteästi silmäilyhyn säihkyvähän kuninkaani katsantahan.
Loisti kruunu kulmillansa lummekukista punottu, ulpukoista muovaeltu; kastehelmi otsallansa kuvasteli päivän kehrän värillä satehen-kaaren seitsemisin heiastuksin.
Toipa tuuli tuoksun kumman, oudon leyhkän lennätteli, joka viipyi viekotellen nuoren neitosen nenällä, huulilla humaltuvaisen.
Mitä tein, — — sit' en ma tiennyt Sieluhuni silmistänsä sima vuoti virtoinansa. — —
Kukka aukaisi kupunsa meden, juomaksi janoisen. — — Marja kaunis kypsynynnä jäi tuon poian poimittavaks'.
Silloin syttyi sieluhuni kaksi tunnetta tulista, toinen leyhki lemmen tulta, toinen raikui rakkautta… Ne ma poimin poialleni perinnöiksi puhtaimmiksi yhdynnästä ihmislapsen jumaluuteen suuren luonnon. Nyt on poikani poloinen lemmen lahjat vallassansa himon herjan ohjaksissa: ikävöiden itsellensä ihaninta impyettä, Saaren piikoa pyheä — — —
(Rukoillen.)
Oi Ukko, ylijumala, ota poika hoivahasi!