Kaitse kulkunsa katalat, Viittoittele viidat, korvet, heittele heteille soiden piorraspuiksi honganrungot, jot' ei eksyisi etonen, koito suohon suistuneisi…!
Tiedäthän, — — ei Kaukomieli poikanen tämän emosen oo parempi, tai pahempi, kuin on kaikki ihmislapset, joilla polku korven halki, tie on kaita kuljettava läpi lemmen sokkeloiden, umpikujien himojen, soudettava, — hukkumatta luodoille salakareille, — — valkamahan rakkauden…
Sulle Ukko huolein uskon,
unehen surun upotan.
Tuli liedellä sammuu, hehkuen vain hiukan punertavana hiilloksena, näyttämö pimenee.
Äiti lähenee hiljaa vuodetta, jolle laskeutuu levolle. Hiljaisuus.
Hetken kuluttua häviää tuvan takaseinä, jolloin utuisen verhon takaa siintää ulappa vehmaine rantoineen ja kukkivine tuominecn. Keskellä ulappaa Saari, jolla Saaren nuoriso tanssimassa.
Tanssin tauottua asettuvat nuorukaiset kisaillen nurmikolle ja
Kyllikki, helyihin koristettuna, istuutuu kivelle ylemmäksi toisia.
(Keskustelu käy keskellä leikin, naurun ja ilakoimisen.)
1:NEN SAARELAINEN:
Ompa tuokin Turjalainen, Karjalainen kerjäläinen, kun ei kuullut kielastusta, panettelua, pahasta meidän neidin sulhasesta.