(Kyllikin puhuessa hajaantuvat Saarelaiset eri suuntiin. Kyllikki nousee ylpeästi ylös, ollen kuin kuningatar yksin kummulla.)
Minä vain en tästä väisty, minä Kyllikki kopea, kun ma puhdas tunnoltani, maire vielä mainehelta, tunnen voimaa uskallusta vastustella vierastamme, — — tässä pilkoin parjaamaanne.
Yksin seison ylvästellen pyhyytemme puoltajana…
Luovuta en kumpuanne joutavalle juoksijalle, mieron teillä kiertäjälle.
Tarkoin ensin tutkimalla asiansa aivotukset, pois on miehen poistuttava -mailta näiltä marjaisilta, sijoilta käen kukunnan.
Lausun hälle suorat suomet, sanat tiukat saarnaelen: "Mitä kehno kierteletkin. rannan raukuja ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tiedustelet?"
(Kyllikin viime lauseiden aikana astun Kaukomieli paimenen asuun puettuna, sääret ja käsivarret paljaina, vuohen talja vyötäröillä, tammen lehdistä sidottu seppele päässä, paimentorvi heitettynä vasemman olan taa, hitain ja juhlallisin askelin Kyllikkiä kohden.)
KAUKOMIELI (nähdessään Kyllikin, hurmaantuneena):
Oi! On impeni sorea, Kyllikkini kaunokainen! Kukka vasta auennunna alla katsehen tulisen, lemmen hehkun Kaukomielen…
Ethän vain sanoja noita, kipinöitä kiehuvia — — — — kiihtymyksen keittämiä, — — minulle lie aikonunna?