Niissä viimeinen vihasi kieleltäsi kimmahtanut, huuliesi heittämänä haihtui maille maahisien Syöjätärten syötäväksi.
Eip' on puutu kiukun puuskat, takerru vihurit vimman, mielialat kiihtymyksen, purjehisin lemmen purren, raaka-puuhun rakkauden.
Lempeä ei leppymähän sammuta sanojen tulva, saastuta ei sairahaksi parkkineste parjauksen kyisen parjaajan purema, suulastavan sylkäsemä.
Jos sa kuunnellut oot- muita, — — kuppareita, kielijöitä, kallistanut korvalehden valhelorun laatijoille, — — kuule nyt myös sulhoasi, valittuasi vähäisen.
Vielä kun kotona viivyin Kaukoniemen kainalossa alla raidan rannallisen suojuksessa syksy-säiliä tuulen puuskilta pahoilta, — — niin en löytänyt lepoa, siimes-paikkaa sielulleni, katvea katehelleni, nähdessäni muiden nuorten onnellisna, autuaina, oman neitonsa keralla, enkä nähnyt neittä nuorta, ainuttaka impyettä, jok' ois mulle mielistynyt sielulleni siskoseksi.
Silloin tuuli tuomiansa vihurilla viskeskeli, myrsky vierti viestijänsä, — — henki mulle, heittiölle, vilussa värisevälle, tuskissa tukehtuvalle:
"Ompa Saari autereinen keskellä himojen merta ulapalla aukealla. Siellä istuu itseksensä ikävöimä impyesi, valittusi, valkoisesi, puhtoisesi, pulmusesi, varattuna varrellesi aina aikojen alusta."
Syttyi toivo tuntohoni, väistyi värjötys viluinen, tuska tuima tuiretuinen.
Intomielin taipaleelle läksin, uudelle uralle: sadat saappahat kulutin, sadat airot poikki soudin, sua kuunnella käköni, pääsky päivitelläkseni, perhonen pidelläkseni.
Nyt jo päässyt oon perille satamahan saapununna, missä immyt mielitietty lohdutusta loistelevi tähtösenä toivottoman.