Sulle aarteeni avajan, sydänkammioiden kätköt, sieltä ilmoille siroitan, viskon maille mantereille, jalan astunnan jälille, kantapääsi koskettaman kengän anturan alalle hopeoita lemmen hehkun, kunnon kultia kosolta, helmet kaihon kyyneleiden, — — timantit teräväsärmät tuskien tulen hiomat. — —
Jo on ukset auki lyöty, ovet selkoseljällensä pyhättöni tuon pyhimmän! Katso mi palavi liekki leimuavi loimu lemmen ylimmällä alttarilla. — '— (Kiihkeästi.) Sinä yksin sen sytytit — — sinä yksin ylläpidät — sinä öljy, — — liekki, loimu, sinä yksin sen olemus. Minkä loistat itsellesi — — valoa tuot toisellekin — —
(Kolkosli.)
Minä lamppu vain valotoin, yksin yössä sammuvainen ilman tulta, tuntehesi pyhän lempesi lemua.
(Ojentaa sylinsä Kyllikkiä kohden.)
Sinulla on sielussani olopaikka oivallinen' kehto keinuellaksesi!
Senpä oot sä valtakunnan valtiatar itsenäinen, sekä herratar helyinen… Valmis siellä valtaistuin hopesta hohtavainen, kullasta kumottavainen; istumahan joudu sille jalokivin kiiltävälle, sua siellä tottelevat, kumartavat kyynelsilmin himojeni hengettäret, haltiattaret haluni…
KYLLIKKI (jonka ylpeys on Kaukomielen puheen aikana lannistunut, joutuu nähtävästi yhä enemmän ja enemmän hämilleen):
En mä tästä ennen jouda,
(etsien sanoja)
— — kun kiven kuluksi jauhan,
— — pieksän petkelen periksi, — —
— — huhmaren suvuksi survon. — —