AINIKKI (nojaten oven PIHTIPIELEEn):
Mikä hurmaavainen hohde tuolla päivän laskun puolla?
Tulvimalla rannan tuomet tuovat tänne tuoksuansa. Käki kukkuu, kuuluu rastas livertävän laulujansa.
(Alakuloiscmmin.)
Apeana mieli mulla kevähästä huolimatta. — — —- Ellen tuntisi tulista pakotusta polvissani, ajaisi suruni suuri empimättä etsimähän uuhoani uudellensa. (Äänettömyys.) (Aprikoiden.) Aivan tuossa tuokiossa pirtissä pimeys öinen. — — — Ehkä säilyy sylkkyseni suden ahnaan suutelosta, hukkumatta huomeneksi.
(Änncitömyys.)
ÄITI (joka ei näytä kuunnelleen Ainikin puhetta):
Ainikkini ainoiseni, tyttäreni toimellinen, kun sa kuljeskelit soilla, ahomailla, lehtoloilla, läpi kolkot korpinotkot uuhosi uria pitkin karitsasi katsannassa, — — eikö katsehesi kanto keksinyt Pisan mäenkään korkealta kiireheltä matkamiestä mahtavata, Kaukomieltä, veljyttäsi?
(Ainikki knuntetee välinpitämättömänä.)
Olisiko korvihisi tuuli kantanut kohinan leppätorven toitonnasta täryllä tutunomalla, kulloin täällä kuulemalla, kaikumana kankahilta, milloin mäiltä, mättähiltä, veljes' sorjan soittamana, poskien puhaltamana — —?