AINIKKI (hiukan kärsimättömästi):
Aina sä emoni vanha tuota urkit ja utelet, polo missä poikuesi hurja, lieto, löyhämieli, veitikka verevä, nuori, jok' ei viihdy vierellämme: luona armahan emonsa, soma sisko seuranansa.
En ma nähnyt matkamiestä — — en ma nähnyt, enkä kuullut, — — vaikka katse harhaellen silmämitoin mittaeli lakeutta laajaltikin. —
Nousin juuri vuoren viertä… — — sydän pamppaillen surusta, — kun ma katsoin karjastani kaionneeksi, eksyneeksi, uuhoseni untuvillan, vuonan varsin vaalimani.
Etsiskelin eilispäivän, päivän täytehen tämänkin sitä kaikki kuusen juuret, katajikot, suokanervat, ahoilta, alavamailta, — — — — sekä nousime ylemmä jyrkänteitä juoksennellen, kunnes koitin korkealle Pisan kukkulan kupeelle.
Sieltä nostin nuoren äänen luomakunnan kuuluville huhunnalla huoltavalla: itään itkin, lauloin länteen, paapattelin pohjoisehen, kuhertelin koillisehen, — — huhuilin joka taholle — —, jotta joutuisi jotenkin mulle tuulen tuomisina vastaus tuo vuottamani: voivotus nimikko vuonan, — — nälissänsä nääntyväisen. (Toivottomasti.) Mutt' ei kuullut kaivattuni ääntä vaalijan vakavan.
Kautta nienten, vuorten, laaksoin, kaiku huutoni kajahti kaihoisasti kaikerrellen. —
ÄITI (udellen):
Mut' jos kuunnellut et kyllin, — — ajattelit liian paljon karitsaasi, mi katosi, etkä viitsinyt visusti; tosisissasi tarkkaella, vaikk' ois' toitotus jo torven heilahdellut ilman halki?