Mitäpä halua mulla kurkkiella, — — kuulostella Kauon torven toitotusta?
Ammoin on unohdus ahnas vienyt muistot veljyestä, jok' ei seurasta sisaren, eikä vaapo vaalinnasta vähäistä välittänynnä.
Kun ei viihtynyt kotona luona armahan emonsa, ei lie kyllin ansiokas esineeksi etsintämme.
ÄITI (yhä enemmän huolestuneena):
Osuitko sä oikotiellä näkemähän, nummikolla, hienon hietikon hipiän pinnalla punertavalla, hokin kannan kaivamia kuvia hevosen kengän, — — varsan vauhkon astumia?
AINIKKI (tuskastuen):
Enkä nähnyt…
(Äänettomyys.)
ÄITI (masentuneena):
— — — Kyll' on raskas kohtalo, minulla, koito, kun on poissa poikueni esikoinen, armahani, lemmen hempeimmän hedelmä…