(Lämmeten.)
Hälle sykki luonnottaren sydän lämmin leimuava eloa, — — elon iloa; — — jaoin hälle mä vereni, kevätmahlani keväisen, jotta jaksaisi minulle vanhalle, vapisevalle, olla sauvana hopeisna, aurinkona illalleni, vanhuuden värittämälle, surujen sumentamalle.
Nyt on poissa poikueni poluilla — — pahoilla ehkä, — teillä tietymättömillä.
AINIKKI (lähestyen äitiänsä):
Oi, sua emoni vanha, — — miksi suotta sa sureksit — —? Ei hän ollut ansiokas ajatustesi esine, saati syynä sun surennan…!
Oletko jo Unhottanut kärsimykset ja häpeän, jotka Kauko juotti meille?
Muistele toki todella, mit' oli hän miehiänsä, kuinka mennynnä piloille, tavoiltansa turmiolle: aina naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, leikki impien iloissa, kassapäien karkeloissa…
ÄITI (murtuneena):
Ei oo tarvis, lapsi kulta mulle noita muistutella…