Teen sen siksi, jotta saisi valoisampi aatevirta mielellesi mustuneesen, huomatessa, kuink' on turha ikävöidä arvotonta… (Nostaa rahin lähelle tiiliä.) Vielä kerronpa jotakin, jost' ei sulla aavistusta…
Älytöin lie ollut Kauko, löylynlyömä, — — mielipuoli, koska lähti taipaleelle, vaikka siskonsa varoitti.
Olin ma kylän kisoissa viljajuhlan vietännässä, kampiaisissa, — — keinuissa. Siellä näin mä neittä monta Saarelan periltä saakka, Kyllikin rypysijoilta.
Nämä mulle kummat kertoi kuiskutellen korvihini koreasta Kyllikistä, Saaren neidosta somasta.
Koti hällä on komea…! Ylennyt ehossa siinä ylpeäksi, mahtavaksi, kerskaksi, koreilevaksi, jotta turha meille häntä miniäksi mielitellä.
Navettahan ei hän astu, käy ei karjan katsantahan, ettei kastu kiiltokenkä, vettyisi hamehen helma.
Isot pitkät päiväkaudet istuu taattonsa pihoilla, veteleikse vuotehella aamuhetket, iltapuhteet laverilla lautasella, peräpenkillä tuvassa.
Syöpi voita voinsuloa: vereväksi verttyäksi, punaposkisemmaks' muita, kylän kuulun tyttölöitä.
Kauas kuului kauneutensa, kaukoa tuli kosijat neidon kuuluhun kotihin, kaunokaisen kartanohon.
Kosi päivä poiallensa — — —! Eip' on mennyt Päivölähän, päivän luona paistamahan vierellä valoisan kehrän päretuikkuna pahaisna.