(Soitto itkee nyyhkytelien, puhjeten vihdoin Tuonen joutsenen lauluksi.)
Kun ma kasvoin suuremmaksi, hänet hyljäsin hylyksi, luotin liian ylpeästi jäntevyytehen lihasten, tietämättä, tuntematta, kuinka helppo matkan kulku oisi astella mun ollut emon ääni korvissani, sormen johtonsa opasna.
Vihdoin viimein, kun väsyen, matkan pitkän kulkeneena kautta Kalevan rajojen, saapunut oon Pohjolasta takaisin omille maille Tuonen virran etsintähän, — — ymmärrän emoni arvon syvän äidin rakkauden.
(Tuonelan joutsenen laulu kuuluu kirkkaana yli soiton.)
Oi mikä ihana laulu
kaukoa kajahteleepi,
tajuntaani tunkeuupi?
(Kunntelee.)
Se on laulu Tuonen neidon,
(Riemastuen.)
ei, — — kun joutsenen jaloimman,
se on laulu rakkauden,
virittämä viisauden.
Kaukana en liene noilta Tuonen tumman tuntureilta, missä virtoinansa vierii ihmislasten itkuvedet kyynelpuroina poreillen.
(Ajatellen.)
Siellähän mun ammuttava joutsen puhdas valkosiipi, aian sotka, ihme lintu, Kaala Hamsa kummallinen, yhdellä yrittämällä, yhden nuolen nostamalla!
(Katselee varustuksiansa.)
Minne miekkani kadotin, säkenöitseväisen säilän, soljuvan sotasopani: pääni pannan, rauta-paidan, teräs-vyöni, veitsen, huotran, miekan kahvan kannattimen?