Niistä silmä nyt näkevi, tajuaapi sielu tarkoin, kuinka uljas, uskollinen, rinnassa sydän sykähti, povella on ponnahteli, vaimoni valoin vihityn.
Enkä tuota ma typerä, lemmen pauloissa palava, luulo-taudin tuivertama tiennyt, enkä ymmärtänyt, kuinka Kyllikki alati mulle kuului mieleltänsä, vaikka hänkin, huumautuen lemmenjuomasta jotenkin, lankesi kisoihin, kiiman keijukaisten karkeloihin.
(Lohdutellen.)
Tuotako sa turhan päiten itket päivät, yöt ja illat, silmä kirkas kyynelissä, poski vaoilla syvillä kyynelvirran viertämillä?
Oi on armas Kyllikkini, lemmen lintuni ihana…! Kuinka saisin kuuluville sulle sieluni tarinan…?
Minunhan pitäisi sureman, kyyneluhkut uiskennella, itkeä ikihyväksi erhetykset entisyyden, tieto kun on tarkoillensa tunnustellut tunnolleni, kuinka sa oletkin ollut, ilman itse tietämättä, olemukseni osanen, sieluni sisäinen puoli, heiastus mun hengestäni tuoksunnaksi tunteheni — — —.
Viatoinna kun sä väikyit ilovirran vietävänä, onnenlaulu huulillasi kehtovirtenä väreillen, minäpä ilon ehyen itsekkäästi itselleni riistin; kurja, kun en tiennyt, että sillä onnen juuret katkomalla poikki katkoin.
Köyhinpänä kerjäläisnä kerjäelen kämmenine kyynelhelmiesi kylvön tiedon aarre lippahasen, kalleutena kalleimpana opiksi elämän tielle.
Vielä etsin mä jotakin. Pirtissä takana pankon, karsinan peräsopessa, löydän laidalla laverin oottavan oman emoni, ryppyposken ryyhöttävän, kädet rinnalla rihaiset.
Vasta nyt ma, kantajani, imettäjäni ihana, lapsi-aiat auttajani, poikana pelastajani vaaroista ja vastuksista, ymmärrän sydämen yhden ylevyyttä yltäkyllän, josta juoksi uhrinesté estymättä, ehtymättä, esikoisesi eväiksi, nurkkumatta niittämättä itsellesi milloinkana työstäsi sa tunnustusta.