(Valveutuen.)
Katumuksen koi se onkin, kalvavainen perhostoukka pohjassa poven sisaren.
Oli kerran kielitellyt kälyn käytöstä pahaksi, ilkeäksi ilkkuellut; ilman syytä suurempata saanut veljen vimmoihinsa, vihan töihin tahraisihin, sotaintohon sokaisten.
(Tuskasta väristen.)
Miksi muiden sielun murhe säilänä syvälle käypi kirotun lihan lävitse, rinnan luutkin rikkomalla, sydämehen Kaukomielen?
(Ojentaen kätensä.)
Ainikkini, siskoiseni, — — kuule huuto veljyesi, — — vaikerrus valittavainen, — — minun syy, minun vikani, minä itse aiheutin Ainikille mielihalun juorun kieron kielintähän, kantamahan kastiketta luulevalle mielelleni, — — mulle, mustankipeälle — —.
Siksi itku siskoseni viiltävi sydän alahan haavat heittopeitsen piston, nuolenkärjen vää'ällisen.
Uskaltaisinko udella, tiedustella, tarkastella, syitä Kyllikin suruhun, silmäripsen riuduntahan?
Olkavarteni ojennan, kuperalla kämmeneni kyynelille Kyllikkini. Niihin lailla helmen hienon, kuvastimen kuultavaisen, kiintyi varjo kielimähän sielustansa särjetystä, — muistuttaman miehellensä, min hän aartehen kadotti huimapäisnä hylkimällä valittua vaimoansa.