ÄITI:
Jumalalla onnen ohjat
Luojalla lykyn avaimet.
Mikäli pahoin on poika kulkuansa suunnitellut, sikäli suvaitsi Luoja onnen kauas karkaella kintereiltä kiertolaisen, kulkurin pahantapaisen; mutta hän ei onneansa kiellä hältä, eikä muilta. kun vain pyyde on poluille hyveen, tiedon, rakkauden.
(Itsekseen.)
Vaikka poikani poloinen sodan kauhean jaloissa kappaleiksi katkoittuna, pirstaleiksi pirstottuna, jälkehen ois jähmettynnä metsähän mätänemähän — —, — taikka suistunut selästä orihinsa uskollisen verivirran vietäväksi Syöjättären syötäväksi, herjan herkkusuun hyviksi, (painaen käden sydämelleen) niin ei rinta rauhoittuisi, henkimästä herkeäisi, sydän saisi sykkimästä, emon kurjan, onnettoman, ennenkuin on hän ehyen, ehomman viel' entistänsä, sille painanut ohimon pelastetun poikasensa, puhtoiseksi puhdistetun hurmehesta hyytyneestä nestehellä rakkauden.
(Kääntyy surumielin Ainikkiin, joka murheellisena on painautunut istumaan aidan viereen.)
Vieläkö sa viikkokauden surun sallit survoella mieltäsi menehtymähän nuoren uuhon kuolemasta, vuonan vain tämän keväisen?
AINIKKI (purskahtaen itkuun):
En mä ennemmin sinulle, emo, armas kantajani, tunteitani tunnustanna, paheitani paljastanna!
(Juoksee äitinsä jalkojen ju-ireen, peittäen kasvonsa äidin helmoihin):