Nyt en jaksa kauempata panna ma patoja tielle, tokehia työnneskellä suluksi suruni vuolle.
Minä yksin — — ei kukana muu, oo syynä murheeseemme: — kielittelin, kielastelin kälyn käytöstä pahaksi, (itkien) liioittelut suurentelin — —, jotta saisin veljen mielen vaimollensa vaihtumahan nyrpeäksi, nurjemmaksi, eholla oman etuni, — luullen sillä suosionsa suuremman satavan mulle.
(Tyynemmin.)
Mikä ois mun ollakseni ollut oivassa kodissa tyttärenä ainukaisna, vaikkapa miniä nuori, vaimo veljyen kupeella — —? Tehnyt työtä, syönyt ruuan, käynyt vallasvaattehissa, astuskellut orjain eellä palolla ja pientareilla, mutta sai kade kavala soaistuksi mielen mulla nähdessäni lemmen leimun ruusun purppuran punaisen liekehtivän poskipäillä mielitiettysi miniän.
Kantaisin nyt katraistani, karjasta joka lajista parhaimman nimikkonaudan karhun kauhean kitahan, kun vaan taitaisin tekoni tekemättömäksi tehdä.
(Itkee nyykkyttäen.)
ÄITI (silitellen tyttärensa päätä):
Piikaseni, pulmuseni ymmärrän ytimen, ynnä syyt sinun sydän surusi! Kenpä sitten, ellei äiti, ottaisi osoa niihin?
(Itsekseen.)
Mikä ongelma ovela, pulma puhkaistavaksemme, ailut aukaistavaksemme annettu ajan alusta! (Ainikille.) Ellös itke impyeni kohtaloita kaitselmuksen! Ollut lie hänen osansa poimiskella pettymykset aistimaailman menoista, toiveheista, tappioista, jotta saisi hän takaisin äidin, siskon, puolisonsa, mieleltänsä muuttuneina; itse mieheksi, isoksi, kirkkahaksi kirkastuen kipinöissä, kiukahalla, tuskien tulisen uunin.