AINIKKI (katsellen ihmetellen äitiä):
Vaikka murhe mursi meidät toiset kaikki, toivottomat, sinulla vain sammumatta tuikkavi kipinä toivon, usko voittohon utalan uhrauksen, rakkauden.
ÄITI:
Uskon, — uskon horjumatta, nähden niisien ja lointen selvenevän selkeiksi kutehille, sukkulalle, kohtalomme kankahassa.
AINIKKI (uteliaana, ilostuen):
Mitä tarkoitat emoni?
KYLLIKKI:
Jokin arvoitus anopin sielulle lie selvinnynnä!
ÄITI (katsellen vuoroin Ainikkiin ja Kyllikkiin):
Etkö keksi jo jotakin erikoista, merkillistä, johtolankaa kohtalossa joukollemme joutuneessa?