KYLLIKKI:
Merkillistä? — — —
AINIKKI:
— — — En älynnyt.
ÄITI (odottelematta selityksiä):
Miksikä utelen suotta seikkaa varsin luonnollista?
Milloin ompi lapsen mieli kyllin kypsä tuntemahan arvo ystävän surussa, murehessa miellyttävän opettajan, oivallisen?
Mitä ennen onnenamme palvomalla pyytelimme, onkin ollut maailmahan kuvastunut onnen varjo, aina vaarassa vajota syvävetisehen suohon, mutapohjahan upota, kunkin omaa onneansa etsiessä itsekkäästi.
Suona meillä malkioilla, hetehenä heltyvänä, surman silmin uhkivana, katala oma minämme, joka uskalsi iloita, riemuhyppyhyn ruveta, katsomatta oikealle, vasemmalle vilkumatta, josko vaarassa ol' onni toisen, onnea hakevan.
Vasta vaivan varstan alla päistäreiksi peitottuna, — huokausten huhmareessa surkeiksi survottuna, — kaipuun karstojen välissä murhe piirien pilkkomana — välkähti välähdys meille tuskiemme tutkaimesta airueeksi arvioimaan onnea opin valossa.