Eipä silloin riemun neste kuohu, käyne, nautinnoksi, ennenkuin on onnen malja, täytetty täpötäydeksi, yli laidan läikkyväksi, mahlan maahan vuotavaksi, josta ihminen ilolla, nöyrästi ja nurkumatta, antaa ensin toisten juoda vaikka pohjahan pikarin.
Joskus onni on ehompi, riemun tunne rikkahampi, jos on itse ilman jäänyt onnen maljan maistannassa, kunhan toisella todennut hetken auvon, aurinkoisen, pilven taitse pilkkiväisen päiväpaisteisen kesäisen.
KYLLIKKI:
Tuotapa ei lempi tiedä, himon puuska hetkellinen! Se vain itkevi iloja kuherrusta kerjeääpi polttopuiksi lemmen liekin hiiliksi himojen lieden.
Siksi eksyin ma, epärö, elämäni ensimäiseen yöhön yksin yödyttyä tulen, tuikun, etsintähän leikkilöistä luonnotarten, sinipiikojen iloista.
(Kolkosti.)
Sillä tartutin tuhoisan, inhan, ilkeähajuisen luulo-taudin, tahmaskaisen, oman poikani povehen.
(Menee masentuneen näköisenä tupaan.)
AINIKKI:
Voiko toivosi kyetä valkaisemaan vastaisuuden vielä siksi selkeäksi, että kerran keksisimme Kauon kaunihin kotona?