ÄITI:
Mit' ei tainne toivo nähdä, usko uskalla udella, siinä voima rakkauden saapi siivet valloillensa liitämähän, lentämähän, kautta vaarojen ja uhman, tuomahan tupasehemme sen on oikean, isännän vaikka kalman kammioista.
Silloin rakkauden rauha ylvähästi yhdistääpi yhdeksi olemukseksi äidin, puolison ja siskon, miehen järjellä jalolla, niinkuin vanhalla ijällä alle harmajan hapenen sopii sorjassa sovussa järki, toiminta ja tunne rakkauden vallan alle.
Nyt on ruumis raitistettu, sydän sintsimme silattu kaunihiksi, Kauon tulla järkeä jakelemahan voiman valtaistuimelta elämän eri aloille. (Äänettömyys.) (Itsekseen.) Näkö kauhea alati pimeästä pilkistääpi sielun katsehen etehen!
(Nousten ylös)
Vaikka vierisin lepässä, hurmehessa huppeleista, polvet, pohkehet, veressä, — — etsin sua eksynyttä kunnes tuonut oon takaisin.
(Tuvasta kuuluu hätähuuto. Kyllikki, kädessänsä pyöreä, pihkavarsi harja, syöksyy kauhistuneena ovelle.)
KYLLIKKI (itkien):
Jo on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kadonnut matkoille majattomille, teille tietymättömille! (Kohottaen harjaa.) Jo veri suasta vuoti, hurme harjasta heruvi.
(Kaatuu nyyhkyttäen rappusille.)