ÄITI (tarkastaen harjaa):
Voi poloinen päiviäni angervoinen aikojani! Nyt on koito poikueni, minun laiton lapsueni saanut päiville pahoille tuhon teille tuiskahtanna, — jo suka verin viruvi harja hurmehin noruvi.
(Ilta pimenee, muutamia tähtiä ilmestyy taivahalle.)
AINIKKI (kolkosti):
Petti usko, petti toivo, — —
(Menee lohduttamaan Kyllikkiä.)
ÄITI (tointuen hämmästyksestään):.
mutt' ei voima rakkauden. (Osoittaen tähtiin.) Vaikka yöttäret kutovat yötä syksyn synkeätä, kapaloiden kankahalla makoamaan maan ja taivaan, tuikkavi tuhannet tähdet öisen verhon laskoksista; (osoittaen auringon laskuun päin) vaikka maahiset masensi päivän kehrän painumahan vuorten taa, — — merehen tuolla — —, nousee aurinkoiset uudet öitä aina poistamahan.
Niinpä ihmisenkin laita: milloin yötä, milloin päivää elämää ja kuolemata.
Mikä oisi onnekkaampi,
kuin on ilta uupuneelle?