Äkkiä ammunta taukosi edessä päin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus, jota seurasi räiskähtävä yhteislaukaus ja monesta kurkusta purkautuva ulvahdus.
"Liian myöhään!" virkkoi luutnantti.
"Joutukaa!" huusi Savrola.
XX LUKU
Loppu lähenee
Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla, mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista, ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä. Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.
Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa. Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään loppuaan.
Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.
Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme. Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon, lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta, tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.
Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava linnanpihasta."