Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska; kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän huokasi äänekkäästi.
Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos! Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"
Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa. Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran oli kuoltava.
Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat", hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan teidät antautumaan."
"Sitä emme tee milloinkaan!" huudahti Sorrento.
"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa. Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.
Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista. Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan, ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.
Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan, astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä, mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.
"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.
"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä.
"Teidän henkenne säästetään."