Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen hurjaa raivoaan.
Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!" hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä. Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.
"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta. Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin, sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.
Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto, ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään. Savrola jatkoi:
"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus, olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan. Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi. Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme. Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan tehtävämme loppuun?"
Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".
Savrola tarttui hänen käteensä. Mies oli kapinallisen joukon aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan. Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat hengestänne".
"Vehkeilijän kunnia!" ivasi Sorrento.
"Kuten suvaitsette, mutta totelkaa."
Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.