Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle höyrypursi, joka laski Fortunan äärelle. Siitä nousi kaksi kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä. "Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"
Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.
De Mello pyysi jotensakin ylenkatseellisesti miestä puhumaan vakavasti.
Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin nälkään.
Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.
Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali", sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."
"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia tarvitsevan minun tukeani".
Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa aikeensa.
Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja — se teidän Savrolanne — on heti luovutettava minun valtaani ja hänen on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."
Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.