"Miguel petti teidät", sanoi luutnantti; "kuulin sen raatihuoneella. Sanoinhan minä teille, että hän kaivaisi teille kuopan. Teidän täytyy jonakin päivänä selvittää tilinne hänen kanssaan."
"En tuhlaa koskaan kostoa moisiin kurjimuksiin", vastasi Savrola, "sellaiset tuottavat kadotuksen itselleen."
Kukkulan laella vaunut pysähtyivät, jotta huohottavat Hevoset saisivat hengähtää. Savrola avasi oven ja astui ulos. Viiden kilometrin päässä, ja hänen mielestään syvällä heidän alapuolellaan, sijaitsi nyt kaupunki, jonka hän oli jättänyt. Tulipaloista nousi suuria savupatsaita leijaillen suunnattoman mustana pilvenä aamunkoiton kuulakkaassa ilmassa. Valkoisten talojen pitkien rivien keskellä näkyi senaatin rauniot, puutarhat ja sataman vedet. Sotalaivat kelluivat hiukan ulompana, tykit kaupunkia vastaan suunnattuina. Näky oli hirvittävä; moiseen asemaan oli siis tuo muinoin ihana kaupunki joutunut.
Eräästä etäisestä panssarilaivasta pöllähti valkoinen savupyörylä, ja hetkistä myöhemmin kuului raskaan tykin loimea jymähdys. Savrola otti esiin kellonsa, se näytti kuutta; amiraali oli pitänyt sanansa tunnollisen täsmällisesti. Linnakkeet, joiden tykeistä moni oli yön aikana siirretty maan puolelle, alkoivat vastata laivojen tuleen, ja ammunta kävi yleiseksi. Uusista tulipaloista nousi verkalleen savua yhtyäkseen mustaan pilveen, jota vastaan räjähtävät pommit loistivat valkoisina ja keltaisia liekkejä syytävinä.
"Ja tuo", virkkoi Savrola pitkällisen äänettömyyden jälkeen, "on minun elämäntyöni".
Hellä käsi kosketti hänen käsivarttaan. Hän kääntyi ja huomasi Lucilin seisovan rinnallaan. Hän katseli lemmittynsä valtavaa kauneutta ja tunsi, ettei hän kaikesta puolimatta ollut elänyt turhaan.
Ne, joita haluttaa tutkia edelleen Lauranian tasavallan aikakirjoja, saattavat lukea, kuinka melskeitten laannuttua kansan mieli kääntyi uudelleen tuon mainehikkaan pakolaisen puoleen, joka oli sille vapauden voittanut ja jonka se oli hylännyt juuri voiton hetkinä. He voivat, halveksien ihmisten huikentelevaisuutta, lukea Savrolan ja tämän ihanan puolison paluusta vanhaan kaupunkiin, jota hän oli niin lämpimästi rakastanut. He saavat kuulla, että luutnantti Tiro sai sotaisesta urheudestaan Lauranian pienen pronssiristin, jota kunnioitetaan kautta koko maailman, että hän sai toivomuksensa mukaan johtaa keihäsratsumiesten polo-joukkuetta Englantiin ja voitti yhdistyneet miljoonapohatat yleismaljan loppuottelussa, että hän palveli tasavaltaa uskollisesti kunniaa ja menestystä saavuttaen ja kohosi lopulta armeijan ylipäälliköksi. Vanhasta hoitajattaresta he eivät tosin saa mitään lukea, sillä sellaisiin asioihin ei historia puutu. Mutta he saavat huomata, että Godoy ja Renos hoitivat valtionvirkoja, jotka soveltuivat heidän kyvyilleen, ja ettei Savrola kantanut mitään kaunaa Miguelia kohtaan, joka korvaukseksi halpamaisesta inhottavasta luonteestaan sai elämältä yltäkyllin menestystä.
Mutta aikakirjain sepittäjä, joka ei kohtaa sen suurempia tapahtumia kuin koulujen, rautateiden ja kanavien avajaisjuhlia, muistelee Gibbonin loistavaa lausetta, että historia on "hiukan enemmänkin kuin ihmiskunnan rikosten, typeryyksien ja onnettomuuksien selostamista"; ja hän iloitsee siitä, että monen häiriön jälkeen rauha ja onnellisuus palasivat Lauranian tasavaltaan.