Mutta tässä eivät auttaneet kyynilliset rupattelut eivätkä järkisyytkään. Lucil kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja rukoili kiihkeästi, ettei Savrola häntä hylkäisi. Se oli ankara koetus. Lopulta hän tempautui vapaaksi tuska sydämessään, pani hatun päähänsä ja lähti raatihuoneelle.
Matkaa oli kilometrin verran. Hän oli kulkenut lähes puolitiehen, kun kohtasi kapinallisten vartion, jota johti muuan upseeri. He vaativat häntä pysähtymään. Hän painoi hatun silmilleen, sillä tällä haavaa hän ei halunnut esiintyä tunnettuna. Upseeri astui esiin. Hän oli sama haavoittunut mies, jonka Savrola oli määrännyt vankeja saattamaan palatsin antauduttua.
"Kuinka pitkästi on matkaa Plaza San Marcolle?" hän kysyi kovalla äänellä.
"Se on tuolla", sanoi Savrola viitaten. "Kolmaskolmatta katu on numero."
Kapinoitsija tunsi hänet heti. "Eteenpäin mars", hän sanoi miehilleen, ja joukko lähti liikkeelle. "Herra", hän virkkoi Savrolalle matalalla, kiireisellä äänellä, joka ilmaisi hänen tehneen äkillisen päätöksen, "valiokunta on antanut minulle määräyksen vangita teidät. Se aikoo luovuttaa teidät amiraalille. Paetkaa, vielä on aikaa. Johdan mieheni sinne kiertotietä, siten saatte kaksikymmentä minuuttia käytettäväksenne. Paetkaa; se voi käydä minulle kalliiksi, mutta me olemme tovereita; te sanoitte sen itse." Hän kosketti Savrolan haavoittunutta käsivartta. Sitten hän huusi äänekkäästi vahtimiehille: "Kääntykää tuonne oikeanpuoleiselle kadulle, meidän on parasta laittautua pois pääkadulta, hän voisi hiipiä tiehensä jotain sivukujaa myöten." Savrolalle hän lisäsi: "Sieltä on tulossa muitakin, älkää vitkastelko." Ja niin sanoen hän riensi toveriensa jälkeen.
Savrola vitkasteli hetkisen. Matkan jatkaminen merkitsi vankeutta, kenties kuolemaa; palaaminen merkitsi turvallisuutta ja yhdyselämää Lucilin kanssa. Jos tämä olisi tapahtunut edellisenä päivänä, silloin hän olisi jatkanut peliä loppuun asti; mutta hänen hermonsa olivat olleet jännityksessä liian monta tuntia — eikä heidän välillään ollut yhtään mitään. Hän kääntyi ja kiiruhti takaisin kotiin.
Oven edustalla odottivat matkavaunut. Luutnantti oli jo auttanut itkevän Lucilin niihin. Savrola huusi heille.
"Olen päättänyt lähteä mukaan", hän sanoi.
"Suurenmoista!" sanoi Tiro. "Antakaa niiden sikojen leikata toisiltaan kaula poikki; kyllä ne piakkoin heräävät järkiinsä."
Niin he lähtivät matkaan, ja kun vaunut nousivat kukkulain rinnettä ylöspäin kaupungin toisella puolen, alkoi päivä valjeta.