Valtiollinen merkkitapaus
Oli satanut rankasti, mutta aurinko paistoi jälleen pilvien repeämistä ja loi nopeasti vaihtuvia varjoja Lauranian kaupungin kaduille, taloihin ja puutarhoihin. Kaikki kimalteli kosteana päivänpaisteessa; tomu oli tahmautunut maahan, ilma tuntui raikkaalta, puut näyttivät vehreiltä ja kiitollisilta. Tämä oli ensimmäinen sade kesähelteiden jälkeen, ja siitä alkoivat nuo ihanat syksysäät, jotka ovat tehneet Lauranian pääkaupungista taiteilijain, sairaiden ja hekumoitsijain tyyssijan.
Sadekuuro oli ollut voimakas, mutta ei ollut saanut hajoitetuksi väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt isolle aukiolle parlamenttitalon edustalle. Se oli tervetullut, mutta ei ollut muuttanut ihmisten levotonta ja vihaista ilmettä; se oli kastellut läpikotaisin viilentämättä heidän kiihtymystään. Ilmeisesti odotettiin jotain merkkitapausta. Tuo upea rakennus, missä kansanedustajain oli tapa kokoontua, näytti synkän tärkeältä, eivätkä sen ilmettä lieventäneet voitonmerkit ja kuvapatsaat, joilla vanha ja taidetta rakastava kansa oli koristanut sen julkisivun. Osasto tasavallan kaartin keihäsratsumiehiä oli sijoitettu suurten portaiden juurelle, ja melkoinen joukko jalkaväkeä suojeli leveätä tilaa pääoven edustalla. Sotamiesten takana täytti kansa koko muun näyttämön. Ihmisiä tunkeili aukiolla ja sinne johtavilla kaduilla; heitä oli kavunnut lukuisille muistopatsaille, joita tasavallan taideaisti ja ylpeys oli pystyttänyt muinaisten sankarien kunniaksi, ja nämä he peittivät niin täydellisesti, että ne näyttivät eläviltä röykkiöiltä. Yksinpä puillakin oli asujansa, ja näyttämön varrella kohoavien talojen ja julkisten rakennusten akkunoissa ja katoilla oli tukuittain katselijoita. Siinä oli suuri väkijoukko, ja se värisi jännityksestä. Hurjat intohimot kuohuttivat tungosta, kuten vihurit pyyhältävät yli myrskyisen meren. Siellä ja täällä ryhtyi naapuriensa yläpuolelle kiivennyt mies pitämään puhetta niille, jotka olivat äänen kantaman rajoissa, ja eläköön-huutoihin tai ulvontaan yhtyi tuhansia, jotka eivät olleet kuulleet sanaakaan, mutta halusivat jollakin tapaa purkaa ilmoille tunteensa.
Tämä oli suuri päivä Lauranian historiassa. Sisällissodan päätyttyä kansa oli viisi pitkää vuotta sietänyt itsevaltaisen hallinnon häpeää. Tietoisuus siitä, että hallitus oli voimakas, sekä muisto menneistä mellakoista olivat vaikuttaneet syvästi järkevämpiin kansalaisiin. Mutta alun pitäen oli kuulunut nurinaa. Elossa oli vielä monta sellaista, jotka olivat käytelleet aseita tappionpuolella siinä pitkällisessä taistelussa, joka oli päättynyt presidentti Antonio Molaran voittoon. Muutamat olivat haavoittuneet tai menettäneet omaisuutensa valtiolle, toiset olivat joutuneet vankilaan, moni oli kadottanut ystäviä tai omaisia, jotka viimeiseen henkäykseensä asti olivat yllyttäneet heltiämättä jatkamaan taistelua. Hallitus oli aloittanut toimintansa leppymättömien vihollisten keskuudessa, ja sen hallinto oli ollut ankaraa sortoa. Vanha perustuslaki, johon kansalaiset olivat niin lujasti kiintyneet ja josta he suuresti ylpeilivät, oli kumottu. Vedoten muka vallitsevaan kapinallisuuteen presidentti oli kieltäytynyt kutsumasta kansaa lähettämään edustajansa eduskuntaan, jota vuosisatojen kuluessa oli pidetty kansalaisvapauden lujimpana varustuksena. Niin tyytymättömyys kasvoi päivä päivältä, vuosi vuodelta. Kansallispuolue, jonka ensinnä olivat muodostaneet vain tappiopuolen harvat eloon jääneet jäsenet, oli paisunut valtion mahtavimmaksi yhtymäksi, ja lopultakin se oli löytänyt johtajan. Kiihotustyö suuntausi joka taholle. Pääkaupungin lukuisa ja levoton väestö oli kauttaaltaan omaksunut uuden asian. Mielenosoitus oli seurannut toistaan, katumeteleitä oli puhjennut tuhka tiheään, yksinpä sotajoukossakin ilmeni levottomuuden oireita. Viimein presidentti oli päättänyt suostua myönnytyksiin. Hallitus oli kuuluttanut, että syyskuun 1. päivänä julkaistaisiin vaaliluettelot ja kansalle suotaisiin tilaisuus tuoda ilmi toivomuksensa ja mielipiteensä.
Tämä lupaus oli tyydyttänyt rauhallisia kansalaisia. Havaiten joutuneensa vähemmistöksi äärimmäiset olivat muuttaneet äänen sävyä. Hallitus käytti silloin suotuisaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi vangita useita kiihkeimpiä johtajia. Toiset, jotka olivat taistelleet sodassa ja palanneet maanpaosta ottaakseen osaa kapinaliikkeeseen, pakenivat henkensä kaupalla rajan taakse. Tarmokkaiden etsiskelyjen tuloksena oli ollut melkoiset aselöydöt. Euroopan kansat, jotka kiinnostuneina ja levottomin katsein tarkkasivat valtiollista ilmapuntaria, olivat varmat siitä, että hallituksen voima oli nousemassa. Mutta sillä välin kansa odotti äänetönnä ja jännittyneenä lupauksen täyttymistä.
Lopulta oli toivottu päivä koittanut. Viranomaiset olivat suorittaneet tarpeelliset valmistukset, joiden päätyttyä seitsemänkymmentätuhatta miespuolista valitsijaa voitiin kutsua antamaan äänensä. Kuten tapa määräsi, oli presidentin mieskohtaisesti merkittävä kehotuskirjelmä uskollisille kansalaisille. Vaalivaltakirjat oli annettava pääkaupungin ja maaseudun eri vaalipiireille, ja niiden, joille vanha laki soi äänestysoikeuden, oli sitten määrä lausua tuomionsa siitä henkilöstä, jota kansanvaltaiset katkerassa vihassaan nimittivät diktaattoriksi.
Juuri tätä hetkeä väkijoukko nyt odotteli. Vaikka aika ajoin kohosikin eläköön-huutoja, odoteltiin enimmäkseen äänettöminä. Yksinpä silloinkin, kun presidentti oli ajanut senaattiin, oli kansa pidättynyt huutamasta; sen silmissä hän aikoi nyt luopua vallastaan, ja se sovitti kaiken. Ajan pyhittämät tavat, vanhastaan rakastetut lait saatettaisiin jälleen voimaan, ja vielä kerran pääsisi kansanvaltainen hallinto voitolle Lauraniassa.
Äkkiä ilmestyi portaiden yläpäähän kansan nähtäviin nuori mies puku epäjärjestyksessä ja kasvot kiihtymyksestä punoittavina. Hän oli Moret, muuan kansallisneuvoston jäseniä. Viipymättä väkijoukko tunsi hänet, ja siitä kohosi voimakas eläköön-huuto. Useat, jotka eivät voineet häntä nähdä, yhtyivät huutoon, joka kaikuen kantautui aukion yli kansakunnan tyytyväisyyden ilmauksena. Hän viittoili rajusti, mutta hänen sanansa, jos hän edes puhuikaan, hukkuivat melskeeseen. Häntä seurasi kiireesti toinen mies, muuan ovenvartija; tämä laski kätensä hänen olkapäälleen, näytti puhuvan vakavasti ja veti hänet takaisin sisäänkäytävän varjoon. Väkijoukko hurrasi yhä.
Ovesta ilmestyi kolmas henkilö, kunnallisviranomaisen asua käyttävä vanhus. Hän astui tai oikeammin hoippui raukeana portaita myöten vaunuihin, jotka oli ajettu esille häntä kohtaamaan. Jälleen kaikui hurraa-huutoja: "Godoy! Godoy! Hyvä, Godoy! Kansan puoltaja! Eläköön! Eläköön!"
Hän oli pormestari, Uudistuspuolueen voimakkaimpia ja arvokkaimpia jäseniä. Hän nousi vaunuihin ja ajoi sotamiesten suojeleman avoimen paikan halki väkijoukkoon, joka yhä hurraten antoi kunnioittavasti tilaa.