Vaunut olivat avoimet, ja silminnähtävästi vanhuksen oli vallannut tuskallinen mielenliikutus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu vääristyi surun ja suuttumuksen ilmeeksi, koko vartaloa vapisutti tukahutettu mielenkuohu. Väkijoukko oli tervehtinyt häntä suosiota osoittaen, mutta herkkätajuisena se joutui ymmälle hänen oudosta ulkomuodostaan ja tuskallisista katseistaan. Ihmiset tunkeilivat hänen vaunujensa ympärille huudellen: "Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Puhukaa, Godoy, puhukaa!" Mutta hän ei ollut kuullakseen, vaan käski kiihkosta väristen ajurin jouduttaa kulkua. Kansa väistyi verkalleen, nyrpeänä, miettiväisenä, ihmisten lailla, jotka tekevät kohtalokkaan päätöksen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin turmiollista, odottamatonta, ikävää; mitä se oli, sen halusi jokainen levottomana saada tietoonsa.
Ja sitten alkoi levitä hurjia huhuja. Presidentti oli kieltäytynyt vahvistamasta kutsukirjeitä; hän oli tehnyt itsemurhan; sotaväki oli saanut käskyn ampua; vaaleja ei kaikesta huolimatta toimitettaisikaan; Savrola oli vangittu — yllätetty itse senaatissa, sanoi joku, murhattu, lisäsi toinen. Väkijoukon melske muuttui kumeaksi, epäsointuisaksi yltyvän suuttumuksen mörinäksi.
Lopulta saatiin vastaus. Aukion varrella kohosi rakennus, jonka vain kapea katu erotti eduskuntatalosta, ja tämän kadun oli sotaväki pitänyt liikenteelle vapaana. Sen parvekkeelle ilmestyi nyt äskeinen nuori mies, kansallisneuvos Moret, ja hänen saapumisensa oli kuin merkki, joka sai hurjat, levottomat huudot myrskyn tavoin puhkeamaan esiin ihmismerestä. Hän kohotti kättään hiljaisuutta vaatien, ja tuokion kuluttua lähinnä seisovat saattoivat jo kuulla hänen sanansa. "Teidät on petetty — sydämetöntä kavallusta — toiveet, joita olemme hautoneet, on murskattu — kaikki on ollut turhaa — kavallettu! kavallettu! kavallettu!" Hänen puheestaan kantautui palasia kauas kiihtyneeseen väkijoukkoon, ja sitten hän huusi ilmoille lauseen, jonka tuhannet kuulivat ja vielä useammat tuhannet toistivat. "Kansalaisluettelo on silvottu, ja siitä on pyyhitty pois enemmän kuin toinen puoli valitsijoita. Käy telttoihisi, oi sinä Lauranian kansa!"
Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus, ja sitten laumasta kohosi valtaava raivon, pettymyksen ja päättäväisyyden huokaus.
Samassa portaiden juurelle siirtyivät presidentin vaunut neljän hevosen vetäminä, tasavallan livreeseen pukeutuneiden eturatsastajien ja keihäsratsumiesten ympäröiminä. Parlamenttitalosta ilmestyi näkyviin merkkihenkilö. Hänellä oli yllään Lauranian armeijan loistava sinivalkoinen kenraalin puku, rinnassa kimalteli kunnia- ja ritarimerkkejä, hänen terävät, voimakkaat kasvonsa olivat ilmeeltään varsin rauhalliset. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin laskeutui vaunujen luo, ikäänkuin suodakseen väkijoukolle tilaisuuden viheltää ja ulvoa kyllikseen, ja näytti välinpitämättömänä keskustelevan seuralaisensa, sisäasiainministeri Louvet'n kanssa. Pari kertaa hän viittasi kuohuvaan väkijoukkoon ja astui sitten hitaasti portaita myöten. Louvet oli aikonut seurata häntä, mutta kuuli kansan melskeen ja muisti, että hänellä oli vielä senaatissa tehtäviä, joita ei käynyt siirtäminen tuonnemmaksi; toinen jatkoi matkaansa yksinään. Sotamiehet tekivät kunniaa aseillaan. Väkijoukosta kohosi raivokas ulvonta. Muuan ratsastava upseeri, joka istui satulassaan liikkumattomana, järkkymättömänä koneena, kääntyi komentaen erään aliupseerin puoleen. Useita komppanioita jalkaväkeä marssi esiin eduskuntatalon oikeanpuoleiselta sivukadulta, asettuen riviin aukealle paikalle, jonka väkijoukko oli nyt osittain vallannut.
Presidentti nousi vaunuihinsa, jotka lähtivät heti nopeasti liikkeelle, etujoukkona kokonainen puolieskadroona keihäsratsumiehiä. Niin pian kuin vaunut ennättivät aukean paikan reunalle, teki väkijoukko rynnäkön niitä kohti. Saattue sulkeutui renkaaksi. "Takaisin!" huusi muuan upseeri, mutta hänestä ei välitetty. "Lähdettekö liikkeelle vai pitääkö meidän antaa vauhtia?" virkkoi äreämpi ääni. Väkijoukko ei väistynyt tuumaakaan. Vaara oli uhkaava. "Petturi! Väärentäjä! Valehtelija! Tyranni!" huusivat ihmiset, lisäten vielä sarjan sanoja, jotka ovat liian raakoja toistettaviksi. "Anna meille takaisin oikeutemme — sinä olet varastanut ne!"
Ja sitten joku laukaisi väkijoukon takana revolverin ilmaan. Se vaikutti sähkön lailla. Ratsumiehet laskivat keihäänsä tanaan ja syöksyivät eteenpäin. Joka taholla kohosi kauhun ja raivon huudahduksia. Kansa pakeni ratsuväen tieltä; muutamia kaatui maahan ja polkeutui kuoliaaksi, toisia kaatoivat hevoset kumoon ja tallasivat jalkoihinsa, muutamia lävistivät sotamiehet keihäillään. Se oli kamala kohtaus. Takana olevat heittivät kiviä, ja muutamat ampuivat umpimähkään revolvereilla. Presidentti pysyi järkkymättömänä. Suorana ja pelkäämättömänä hän tuijotti melskeeseen, kuten ihmiset tuijottavat kilpa-ajoon, josta eivät ole lyöneet vetoa. Häneltä iskettiin hattu päästä ja poskea pitkin tihkuva verijuova osoitti, mihin kivi oli osunut. Tuokion ajan näytti tulos epävarmalta. Väkijoukko saattoi rynnäköllä vallata vaunut ja sitten — joutua roskaväen raadeltavaksi! Olihan olemassa muitakin ja miellyttävämpiä kuolemantapoja. Mutta kuriin tottunut sotaväki voitti kaikki esteet, miehen käytös tuntui lamauttavan hänen vihollisiaan, ja väkijoukko alkoi väistyä yhä ulvoen ja karjuen.
Sillä välin upseeria, joka johti parlamenttitalon äärelle sijoitettua jalkaväkeä, alkoi huolestuttaa yhä uudistuva hyökkäys, jonka hän näki kohdistuvan presidentin vaunuja vastaan. Hän päätti johtaa huomion toisaalle. "Meidän on pakko ampua", hän virkkoi majurille, joka seisoi vieressä.
"Mainiota", vastasi tämä upseeri; "siten saamme tilaisuuden päättää ne kokeilut, joita olemme tehneet pehmeäkärkisillä luodeilla. Kerrassaan arvokas koe!" Ja sitten hän kääntyi sotamiesten puoleen antaen useita määräyksiä.
"Jotensakin kallis", vastasi eversti kuivasti; "ja puoli komppaniaa riittää, majuri".