Kuului lukkojen rasahdus, kun kiväärit panostettiin. Sotaväen edessä seisova joukko pyrki mielettömänä kamppaillen pakoon uhkaavaa luotiryöppyä. Yksi ainoa mies, olkihattuinen, säilytti mielenmalttinsa. Hän syöksyi eteenpäin. "Jumalan tähden, älkää ampuko!" hän huusi. "Olkaa sääliväisiä! Me hajaannumme."
Syntyi hetkellinen seisahdus, sitten kajahti terävä komennus ja voimakas räjähdys kiljahdusten säestämänä. Olkihattuinen mies taipui taaksepäin ja kaatui maahan; toisiakin lysähti kokoon ja jäi paikalleen kummallisiin asentoihin vääntyneinä. Kaikki muut pakenivat paitsi sotilaat; onneksi aukiolta johti monta katua, ja muutaman minuutin kuluttua se oli melkein tyhjentynyt. Presidentin vaunut tunkeutuivat pakenevan väkijoukon halki palatsin portille, jota vieläkin suurempi joukko sotamiehiä vartioksi, ja vierivät turvaan.
Kaikki oli nyt päättynyt. Väkijoukon rohkeus oli murtunut ja Perustuslaki-aukion laaja pinta oli melkein autiona. Neljäkymmentä ruumista ja muutamia tyhjiä patruunia virui maassa. Ne olivat kaikki näytelleet osansa inhimillisen kehityksen historiassa ja menettäneet merkityksensä elävien parissa. Siitä huolimatta sotamiehet poimivat maasta tyhjät patruunat, ja ennen pitkää saapui joukko poliiseja kuormarattaineen kuljettaakseen pois kaiken muun, ja Lauraniassa vallitsi jälleen rauha.
II LUKU
Valtion päämies
Vaunut kulkivat saattueineen vanhasta portista ja vierittyään avaran pihan poikki pysähtyivät palatsin pääovelle. Presidentti astui maahan. Hän oli täysin selvillä siitä kuinka tärkeätä oli säilyttää armeijan suosio ja kannatus, ja viipymättä hän nyt astui keihäsratsumiehiä johtavan upseerin luo. "Toivottavasti ei kukaan teidän väestänne ole haavoittunut?" hän kysyi.
"Ei vaarallisesti, kenraali", vastasi luutnantti.
"Te komensitte joukkoanne hyvin älykkäästi ja rohkeasti. Se pidetään muistissa. Mutta helppoa on johtaa urhoollisia miehiä; heitä ei unohdeta. Ah, eversti, teette aivan oikein tullessanne luokseni. Aavistin tyytymättömien kerrosten panevan toimeen levottomuuksia, niin pian kuin saataisiin tietää, että me olemme yhä edelleen päättäneet pitää yllä lakia ja järjestystä valtiossa." — Nämä viimeiset sanat lausuttiin tummalle, vaskenkarvaiselle miehelle, joka oli kiireesti astunut pihaan eräästä sivuportista. Eversti Sorrento, sillä se oli tulijan nimi, oli poliisin sotilaspäällikkö. Tämän tärkeän toimen ohella hän suoritti tasavallan sotaministerin velvollisuudet. Tämän yhdistelmän avulla siviilivaltaa voi tukea sotilasmahdilla perin tehokkaasti ja vitkastelematta, milloin se oli välttämätöntä tai kävi suotavaksi ryhtyä voimakkaihin toimenpiteisiin. Sellainen järjestelmä soveltui erinomaisesti niihin aikoihin. Tavallisesti Sorrento oli tyyni ja ylevän kylmä. Hän oli ollut mukana monessa taistelussa ja sellaisessa sodassa, missä armo on tuntematonta, oli useat kerrat haavoittunut, ja häntä pidettiin urhoollisena ja tunteettomana miehenä. Mutta kansanjoukon keskittyneessä raivossa on jotain kaameata ja everstin käytös ilmaisi, ettei hän ollut välinpitämätön sitä kohtaan.
"Oletteko haavoittunut, herra presidentti?" hän kysyi huomatessaan päämiehensä kasvot.
"Se ei merkitse mitään — vain kivestä; mutta kansa oli kerrassaan väkivaltainen. Joku oli yllyttänyt sitä; olin toivonut pääseväni pois, ennenkuin uutinen ennätti levitä. Kuka kävi heille puhumassa?"