"Moret, kansallisneuvos, puhui hotellin parvekkeelta. Kerrassaan vaarallinen mies! Hän kertoi kansalle, että se oli petetty."
"Petetty? Mikä julkeus! Epäilemättä sellaista puhetta tarkoitetaan Perustuslain 20. osastossa: Yllyttäminen väkivaltaisiin tekoihin valtion päämiestä kohtaan väärin tulkitsemalla tai muulla tavoin." Presidentti oli hyvin perehtynyt sellaisiin lakipykäliin, joiden tarkoituksena oli lujittaa toimeenpanevaa valtaa. "Antakaa vangita hänet, Sorrento. Emme voi sallia, että hallituksen majesteettia loukataan rankaisematta — tai malttakaa, kenties olisi viisaampaa menetellä jalomielisesti nyt, kun asia on ratkaistu. En halua juuri tällä haavaa syytettä hallituksen taholta." Sitten hän lisäsi kuuluvammalla äänellä: "Tämä nuori upseeri, eversti, suoritti velvollisuutensa erittäin päättäväisesti — hän on oivallinen soturi. Olkaa niin hyvä ja pitäkää huolta siitä, että se merkitään muistiin. Ylenemisessä olisi aina otettava huomioon ansiot eikä ikä, palvelukset eikä palvelusaika. Me emme unohda teidän käytöstänne, nuori mies."
Hän nousi portaita ja astui palatsin eteishalliin, jättäen luutnantin, kaksikolmatta-vuotiaan nuorukaisen, mielihyvästä ja kiihtymyksestä punehtuneena rakentamaan rohkeita unelmia tulevista merkkitehtävistä ja menestyksestä.
Eteishalli oli tilava ja rakenteeltaan sopusuhtainen. Se oli koristettu Lauranian puhtaimpaan tyyliin, ja tasavallan vaakuna oli sovitettu kaikkialle. Pylväät olivat vanhaa marmoria, ja koollaan sekä värillään ne todistivat menneiden aikojen varallisuutta ja loistoa. Ruudukas lattiakiveys oli laadittu miellyttävään malliin. Seinien huolelliset mosaikkilaitteet esittivät kohtauksia kansallishistoriasta; siinä oli kuvattuna kaupungin perustaminen, vuoden 1370 rauha, Suur-Mogulin lähettiläiden vastaanotto, Brotan voitto, kuoleva Sandanho, ylevä patriootti, joka mieluummin heitti henkensä kuin taipui muodollisesti loukkaamaan perustuslakia. Ja sitten, myöhempiin aikoihin siirtyen, seinät esittivät parlamenttitalon rakentamista, Cape Cherontan merivoittoa ja lopuksi sisällissodan päättymistä vuonna 1883. Eteishallin kummallakin sivulla kumpuili syvennyksessä pronssinen suihkukaivo palmujen ja sananjalkojen ympäröimällä, levittäen silmää ja korvaa virkistävää viileyttä. Pääovea vastapäätä oli leveä porraskäytävä johtaen juhlahuoneistoon, jonka ovia peittivät tulipunaiset verhot.
Porraskäytävän yläpäässä seisoi muuan nainen. Hänen kätensä nojasivat marmorikaiteisiin; hänen valkoinen pukunsa muodosti miellyttävän vastakohdan heleänväriselle verhotaustalle. Hän oli erittäin kaunis, mutta kasvoilla oli säikähtynyt ja levoton ilme. Naisen tapaan hän teki kolme kysymystä samalla haavaa. "Mitä on tapahtunut, Antonio? Onko kansa noussut kapinaan? Miksi on ammuttu?" Hän seisahtui arkana portaiden yläpäähän, ikäänkuin peläten laskeutua alemmaksi.
"Kaikki on hyvin", vastasi presidentti viralliseen tapaansa. "Muutamat tyytymättömät rupesivat metelöimään, mutta tämä meidän everstimme on ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin, ja nyt on järjestys taasen vallalla, rakkaani." Kääntyen sitten Sorrentoon hän jatkoi: "Mahdollisesti vallattomuus uudistuu. Sotaväki on pidätettävä kasarmeissaan, ja te voitte antaa miehille ylimääräisen päivärahan, jotta voivat juoda lasin tasavallan menestykseksi. Asettakaa kaksinkertaiset vahdit, ja parasta olisi määrätä kaduille patrulleja yön ajaksi. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, niin löydätte minut täältä. Hyvää yötä, eversti." Hän nousi muutaman askelman, ja juhlallisesti kumartaen sotaministeri kääntyi ja poistui hallista.
Nainen astui portaita alas ja he kohtasivat toisensa puolivälissä. Presidentti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja hymyili hellästi; seisoen askelmaa korkeammalla nainen kumartui eteenpäin ja suuteli häntä. Se oli miellyttävä, joskin muodollinen tervehdys.
"Niin", presidentti sanoi, "me olemme suoriutuneet tästä päivästä hyvin, rakkaani. Mutta kuinka kauan tätä saattaa kestää, sitä en tiedä; vallankumoukselliset näyttävät käyvän päivä päivältä voimakkaammiksi. Meillä oli juuri nyt varsin vaarallinen tilanne tuolla aukiolla; mutta tällä haavaa juttu on päättynyt."
"Minä olen ollut niin levoton", virkkoi nainen, ja sitten, huomaten vasta nyt hänen verisen otsansa, hän hätkähti. "Mutta sinä olet haavoittunut."
"Se ei merkitse mitään", sanoi presidentti. "Kansa heitteli kiviä; no niin, me käytimme luoteja — ne ovat tehoisampia todistuskappaleita."