"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se on kummallinen arvoitus, eikö totta?"
"Siihen saamme vastauksen kuollessamme."
"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".
Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?" hän kysyi.
"Rakastan niitä", Savrola vastasi; "ne ovat ihania".
"Kenties teidän kohtalonne on kirjoitettuna niissä."
"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme omahyväisiä atomeja."
"Eikö meillä teidän mielestänne ole mitään merkitystä?"
"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."
"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä tulevaisuudessa — vallankumoustako kohti?"