"Kenties", sanoi Savrola tyynesti.
"Olisitteko te valmis syöksemään maan sisälliseen sotaan?"
"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon. Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset saavat surmansa, mutta —"
"Mutta miksi te saattaisitte heidät sellaiseen?"
"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."
"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"
"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"
Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.
"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."
Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan. Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka —"