"Olen ylpeä kuullessani, kuinka suurta mielenkiintoa te osoitatte minua kohtaan."
"Oh, se johtui vain valtiollisista syistä."
Hänen kasvoillaan väikkyi hymyn häivä. Savrola katsahti häneen nopeasti. Mitä hän tarkoitti? Miksi oli tarpeen sanoa niin? Hänen mielensä oli siis pohtinut toista syytä.
"Toivottavasti en ikävystyttänyt teitä?"
"Sellainen mahti on jotakin kamalaa", Lucil vastasi vakavana; ja sitten tuokion kuluttua: "Minne me ajamme?"
"Olisin vienyt teidät palatsiin", sanoi Savrola, "mutta meidän kekseliäs nuori ystävämme tuolla etuistuimella pakottaa meitä jatkamaan tätä ilveilyä hiukan kauemmin. Meidän täytyy päästä eroon hänestä. Toistaiseksi teidän on parasta pysyä minun sisarentyttärenäni."
Lucil katsahti häneen huvitettuna hymyillen ja virkkoi sitten vakavasti: "Oli kerrassaan loistavaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, ja jaloa panna se toimeen. En unohda sitä koskaan, te olette tehnyt minulle suuren palveluksen."
"Nyt olemme perillä", sanoi Savrola viimein, kun vaunut tulivat hänen asuntonsa edustalle. Hän avasi vaunujen oven; Moret hyppäsi maahan etuistuimelta ja soitti kelloa. Hetken kuluttua vanha emännöitsijä avasi oven. Savrola puhutteli häntä. "Ah, Bettine, hyvä, että olette vielä ylhäällä. Täällä on sisarentyttäreni, joka tuli kokoukseen kuullakseen minun puhuvan ja joutui siellä kovaan tungokseen. Alina en salli hänen lähteä yksinään kotiin. Onko teillä makuuhuonetta kunnossa?"
"Ensi kerroksessa on varahuone", vastasi emännöitsijä; "mutta pelkään, ettei se kelpaa".
"Miksi ei?" kysyi Savrola nopeasti. "Ison vuoteen peitteitä ei ole tuuletettu eikä siellä ole ollut tulta pitkään aikaan."