"Minne ajetaan, herra?" kysyi ajuri toistamiseen.
"Kotiin", virkkoi Savrola epätoivoissaan.
Vaunut lähtivät liikkeelle, vierivät halki hurraavien väkijoukkojen ja sitten edelleen kaupungin hiljaisempiin osiin.
Lucil nojautui vaunujen pieluksiin suunnatonta huojennusta tuntien. Savrola oli pelastanut hänet. Kiitollisuuden tunne valtasi hänen mielensä, ja hetken mielijohteesta hän tarttui seuralaisensa käteen ja puristi sitä. Kolmatta kertaa heidän uudistuneen tuttavuutensa aikana heidän kätensä nyt yhtyivät, ja joka kerta oli merkitys muuttunut.
Savrola hymyili. "Teidän armonne menetteli varsin varomattomasti lähtiessään moiseen tungokseen. Onneksi keksin ajoissa pelastuskeinon. Toivottavasti ette loukkaantunut tungoksessa?"
"En", vastasi Lucil; "muuan mies tyrkkäsi minua kyynärpäällään ja minä parahdin siitä. Minun ei olisi sopinut tulla sinne."
"Se oli vaarallista."
"Minä tahdoin —" Hän vaikeni.
"Kuulla minun puhuvan", Savrola lisäsi päättäen lauseen hänen puolestaan.
"Niin; tahdoin nähdä teidän käyttävän valtaanne."