Ihmisvirta alkoi jälleen liikkua. Muuan pyörre kuljetti Lucilin sivukadulle sen oven puolelle, mistä Savrolan oli määrä poistua. Kirkas kaasulamppu saattoi kaiken selvästi näkyviin. Lopulta hän ilmestyi portaille, joiden juurelle oli jo ajettu vaunut häntä noutamaan. Ahdas katu oli täynnä kansaa; puristus oli ankara.
XI LUKU
Yön hetkinä
"Louis, lähde minun mukaani", sanoi Savrola Moret'lle; "sinä voit tulla minun tietäni ja jatkaa sitten edelleen samalla hevosella." Monen muun korkealentoisen luonteen tavoin hän kaipasi moisina hetkinä myötätuntoa ja kiitosta; ja hän tiesi saavansa sitä Moret'lta.
Hänet nähdessään tungos työntyi eteenpäin. Lucil menetti jalansijan ja pusertui erästä tummaa äreännäköistä miestä vastaan. Ritarillinen kohteliaisuus ei kuulu kiihtyneiden demokraattien luonteenominaisuuksiin. Taakseen katsahtamatta mies survaisi kyynärpäällään ja iski häntä keskelle rintaa. Se tuotti sietämätöntä tuskaa; tahtomattaan hän parahti.
"Hyvät herrat", huusi Savrola, "täällä on nainen loukkaantunut; kuulin hänen huutavan. Väistykää tieltä!" Hän riensi rappuja alas. Väkijoukko antoi tilaa. Toistakymmentä innokasta ja palvelunhaluista kättä ojentui auttamaan Lucilia, jonka kauhu oli herpaissut. Nyt hänet tunnettaisiin; seuraukset olisivat liian kamalia ajatellakin.
"Kantakaa hänet tänne", sanoi Savrola. "Moret, auta minua!" Hän puolittain kantoi, puolittain ohjasi Lucilia portaita myöten vähäiseen odotussuojaan. Codoy, Renos ja puolikymmentä johtomiestä, jotka olivat pohtineet äskeistä puhetta, ryhmittyivät uteliaina hänen ympärilleen Savrola sijoitti hänet eräälle tuolille. "Vettä!" hän komensi kiireesti. Joku ojensi lasin hänelle, ja hän kääntyi tarjoamaan sitä vieraalleen. Kykenemättä puhumaan tai liikahtamaan Lucil näki, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Savrolan täytyi tuntea hänet. Nauru, pilkka, vaara, kaikki olivat hänelle ilmeisiä. Kun hän koetti heikosti torjua vesilasia, katsoi Savrola häneen kiinteästi paksun harson lävitse. Äkkiä hän hätkähti läikyttäen lattialle vettä, jota juuri ojensi juotavaksi. Hän oli siis tuntenut! Nyt se tulisi — hirveä paljastus!
"Hyvänen aika, Mirette", Savrola huudahti, "pikku sisarentyttäreni! Kuinka sinä saatoit myöhään illalla lähteä yksinäsi sellaiseen tungokseen? Kuulemaanko minun puhettani? Godoy, Renos, tämä vasta on tunnustus! Se merkitsee minulle enemmän kuin kansan kaikki eläköön-huudot. Tässä on sisareni tytär, joka on uskaltautunut moiseen ahdinkoon saadakseen kuulla minun puhuvan. Mutta sinun äitisi", hän kääntyi Lucilin puoleen, "ei olisi saanut päästää sinua lähtemään; ei tämä ole mikään sopiva paikka yksinäiselle tytölle. Minun täytyy toimittaa sinut kotiin. Et kai ole loukkaantunut? Jos olisit ilmoittautunut minulle, niin olisin varannut sinulle tuolin väljemmässä paikassa. Ovatko vaununi vielä ulkona? Hyvä, meidän on parasta lähteä heti kotiin; äitisi voi olla hyvin levoton. Hyvää yötä, herrat. Tulehan nyt, kultaseni." Hän tarjosi käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Kadun täyttävä kansa, jonka ylöspäin kääntyneet kasvot hohtivat kalpeina kaasuvalossa, hurrasi hurjasti. Savrola opasti Lucilin vaunuihin. "Ajakaa!" hän virkkoi ajurille astuen itsekin sisään.
"Minne, herra?" kysyi ajuri.
Moret lähestyi vaunuja. "Minä nousen etuistuimelle", hän sanoi. "Minä voin jatkaa eteenpäin sinun asunnoltasi." Ja ennenkuin Savrola ennätti sanoa sanaakaan, hän oli jo kavunnut ajurin viereen.