Lucilin sydän hätkähti. Siinä oli vielä mahdollisuus. Hän voisi tuhota koko suunnitelman ja samalla tinkiä Savrolalle armoa; hän voisi yhä hallita Lauraniassa ja — vaikka tämän ajatuksen hän tukahduttikin heti — pelastaa rakastamansa miehen. Hänen tiensä olisi selvä; hänen oli hankittava tietoja ja myytävä ne miehelleen Savrolan hengen ja vapauden hyväksi. "Minä koetan", hän sanoi.
"Minä tiesin, ettet jättäisi minua pulaan, rakkaani", sanoi Molara.
"Mutta aika on täpärällä; käy tänä iltana tapaamassa häntä kotosalla.
Kyllä hän ihan varmaan kertoo sinulle. Sinulla on miehet vallassasi,
sinä onnistut kyllä."
Lucil mietti. Itselleen hän sanoi: "Minä pelastan valtion ja autan miestäni"; ja tuo itse lisäsi: "Sinä tapaat hänet uudelleen". Sitten hän puhui ääneen. "Minä käyn tänä iltana."
"Rakkaani, olen aina luottanut sinuun", sanoi presidentti; "en unohda koskaan sinun uhrautumistasi".
Sitten hän riensi tiehensä tuntien musertavaa katumusta — ja häpeää.
Hän oli todellakin saanut nöyrtyä voittaakseen.
XIV LUKU
Armeija
Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.
Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.
Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.